Olen viime viikkoina huomioinut paljon joogaharjoituksen aikana nousseita ajatuksia. Toisinaan matolle noustessa ajattelen, mitä järkeä on kuluttaa niin paljon aikaa joogaamiseen. Toisinaan nousen matolle täynnä intoa, joskus taas tyynen rauhallisena. Olen myös alkanut lukea jos jonkinmoista joogakirjallisuutta tai viisaampien opettajien kirjoituksia. Yksi ajatus nousee ylitse muiden: harjoittelemme oppiaksemme pysymään vahvana elämän keskellä. Harjoittelemme hankalilta tuntuvia asanoita, jotta pysyisimme keskittyneinä myös silloin, kun elämässä on hankalaa. Harjoittelemme siis elämää varten, mikä onkaan enemmän kuin totta juuri tällä hetkellä, näissä koronaviruksen jälkimainingeissa, kun yhä kaikki tuntuu hyvin epävarmalta.
Toisaalta jooga sisältää oppitunnin epäonnistumisista. Kuinka monta kertaa ”epäonnistumme” tavoitellessamme sitä täydellistä jooga-asentoa? Siitä huolimatta yritämme uudestaan ja uudestaan, kunnes jossain vaiheessa se hankalalta tuntuva asana onnistuu. Jonkun opettajan muistan sanoneen, että keho tarvitsee 1000 toistoa ennen kuin se omaksuu uuden asian. 1000 toistoa on melkoinen määrä, itse asiassa lähes 4 vuotta. Ihmisen mieli on kärsimätön, haluaisimme usein edetä nopeammin. Tämä toimii oikeassa elämässäkin. Minulle pahin haaste on se hetki, kun tuntuu, että elämässä ei tapahdu mitään. Juuri siitä löydän vastauksen: tämän takia nousen matolle joka aamu. Jotta osaisin olla kärsivällinen elämälle, uskoa, että vastaukset löytyvät, ei aina haluamallani vauhdilla, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Ajatus epäonnistumisesta on ehkä vähän kärjistetysti ajateltu, sillä oikeastaan joogassa ei lasketa onnistumisia tai epäonnistumisia. Lasketaanko niitä siis elämässäkään? Niitähän elämään mahtuu, jos niitä jää laskemaan: elämä on täynnä epäonnistumisia: yrityksiä ja erehdyksiä. Silti niitä ei pitäisi ajatella niin tuomitsevasti, sillä jos emme yrittäisi ja epäonnistuisi, emme voisi myöskään jonain päivänä onnistua.
Minulla on yhä toinen polvi vähän kipeä ja sen lisäksi toinen ranteeni kipeytyi jokunen viikko sitten. Sen sijaan, että olisin lopettanut harjoittelun, kysyin itseltäni, mistä kipu johtuu. Huomasin, että olen pitänyt toista kättä hieman vinossa, sen verran, että ranne on ilmeisesti rasittunut, kun sille on kohdistunut huonossa asennossa koko kehon paino. Kipu pakotti minut korjaamaan ranteen oikeaan asentoon sekä pyrkimään keventämään sille kohdistuvaa painoa, toisin sanoen käyttämään vatsalihaksia niin, että kehoni on hallitumpi ja painoa sille kohdistuu vähemmän. Voilà, harjoitus on parantunut, olen keskittyneempi harjoituksessani ja täydellisyyden tavoittelun sijaan yritän keskittyä itse prosessiin. Polvelleni samanlainen nopea paraneminen ei ilmeisesti ole mahdollista, mutta yritän silti tutkia harjoitustani ja keventää sitä tarvittaessa, jotta en ainakaan pahenna tilannetta ja ehkä taktiikkani toimii. Polveni vaikuttaa paremmalta. Fyysinen kipu saa minut pohtimaan elämää laajemmaltikin: ehkä silloin, kun tunnen oloni hankalaksi elämässä, voisin tutkia asennettani samalla lailla kuin joogaharjoituksessa. Teenkö jotain niin, että se pahentaa tilannetta ja kokemustani? Voisinko muuttaa jotain ja mitä se voisi olla?
Aivan niin kuin joogani kanssa, kieltäydyn antamasta periksi elämälle, vaikka se tuntuisi joskus hankalalta, jopa kipeältä. Toisinaan hermostun ranskalaisiin, nykyään harvemmin kuin aikaisemmin. Kun confinement eli eristäytyminen alkoi, olin valmis muuttamaan maasta. Mieheni joutuu toisinaan kuuntelemaan vuodatuksiani ranskalaista kummallisuuksista eikä hän aina osaa suhtautua niihin täysin neutraalisti. Jos joku menee päin mäntyä, ajattelen, että kaikissa ranskalaisissa on jotain vikaa. Ei niin rakentava asenne. Niinpä olen yrittänyt korjata ajattelutapaani ja suhtautua ympäristööni lempeämmin. Kun olen muuttanut asennettani ja huomannut ensinnäkin ajautuneeni taas täydellisyyden tavoitteluun, huomaan, että kaikki sujuu ihan hyvin. Jos muistatte vielä lähimarketin vartijan, jolle intouduin vinkkailemaan silmää, hän muistikin minut seuraavalla kerralla. Hän erikseen päätyy sanomaan minulle bonjour, kun olin kaupassa. Ei jäänyt epäselväksi, että hän muisti minut yhä. Sellaisia ranskalaiset parhaillaan ovat. Helppoa se ei aina ole, mutta on mielenkiintoista seurata omaa asennettaan ja käyttäytymistään ja sitten verrata siihen, miten tilanteen kokee. Toinen ajatus, mikä minulle on herännyt täällä vielä enemmän näinä uusina epävarmoina aikoina on, että täällä minulle ei ole olemassa jatkumoa olemassaololleni. En voi jatkaa elämää täällä siitä, mihin sen Suomessa jätin, en ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikaan. Täällä minun on löydettävä itseni uudelleen, luotava itseni uudelleen. Unohdettava kaikki, mitä olen osannut (näin vähän kärjistetysti) ja aloitettava jotain aivan uutta aivan toisista lähtökohdista. Tavallaan ajatus on aivan kamalan pelottava kaikessa radikaalisuudessaan, toisaalta hurjan vapauttava, koska enää minun ei tarvitse yrittää olla jotain, joka ei toimi täällä. Samaan aikaan en voi kuin hämmästellä, kuinka kauan minulta kesti tajuta tämä totuus: lähes 18 kuukautta.
Täällä mä oon, vieläkin sun
Nousen pystyyn jos kaadun
Haluun saada syttyyn sun soihdun
Sun hymystä mä voimaannun
Ja täällä mä oon niin kauan kun
Viimeisen kerran kaadun
Jos sä haluut sotilaan mä varustaudun
Jos haluut rauhaa mä antaudun.
Reino Nordin: Antaudun
Ranskattarena 