Kohti uutta normaalia

Viimeisenä eristäytymispäivänä sataa vettä, joten maltamme pysytellä sisällä, samoin ensimmäisenä päivänä rajoitusten loppumisen jälkeen. Enää ei tarvitse tulostella lupalappusia ulos lähtiessä ja muutenkin pääsee taas kauppoihin, jota olenkin jo kovasti odottanut. Kesä on tullut tässä kotona olellessa ja olen sen tosiasian edessä, että minulla eikä lapsilla taida olla sopivia kesävaatteita, joten kaupat kutsuvat. Tämä aika tuntuu varsin oudolta. Alkuviikosta minulla oli vielä kaksi tenttiä jäljellä ja keskiviikkona on ensimmäinen päivä, että mikään ei varsinaisesti odota minua. Oudolla tavalla nämä eri asioiden päättymiset osuvat samaan aikaan. Tunnen todella voimakkaasti, että jotain uutta on tulossa, en vain yhtään tiedä, mitä se on. Ensimmäisen kerran huomasin parin viime viikon aikana, että tunnen itseni täällä kokonaiseksi. Viime viikolla kävellessäni aamukahville parvekkeelle haistoin nenässäni kostean lämpimän ulkoilman, jonka tuoksusta pystyy tunnistamaan lupauksen auringosta ja lämpimästä kesäpäivästä. Sellaisesta etelän syvän aurinkoisesta, raskaan lämpimästä kesäpäivästä, joka tekee olon täysin raukeaksi: etelän kesäpäivä, jolloin linnut laulat, sirkat sirittää ja aurinko lämmittää.

Tajusin samalla hetkellä, että ensimmäistä kertaa olen antanut itselleni luvan nauttia olostani. Minulla on kai ollut jokin syyllisyystrauma: enhän minä ole tehnyt mitään ansaitakseni tämän. Samalla ajatustavalla kaikki hyvä on ensin ansaittava kovalla työllä. Tämän eteen en ole itse tehnyt mitään muuta kuin pakannut matkalaukkuni ja tullut mieheni vanavedessä. Se ei varmaankaan ole noin vain sallittua. Ehkä kuitenkin ansaitsemis- ja kovan työnteonkynnys ylittyi ranskan opiskelujeni takia, ehkä? Ajattelenko salaisesti, että olen kärsinyt tarpeeksi ranskan kieliopin ääressä, jotta nyt voin luvan kanssa nauttiakin tästä ympäristöstä, auringosta, lämmöstä. Nyt voin sen jo myöntää ääneen, että viime vuonna en uskaltanut nauttia täysin rinnoin. Olin koko ajan puolittaisesti jossain muualla. Samalla uskallan jo katsoa taaksepäin ja sanoa, että kielitaidottomana muutto oli henkisesti melkoisen raskasta. Inhosin sitä, että en ymmärtänyt alussa mitään. En välttämättä tekisi sitä enää uudestaan, mutta voin silti sanoa, että kaikesta huolimatta se kannatti. Ehkä protestanttinen kärsimyskynnys on nyt ylittynyt.

Arkkitehtuuria: minimalistista ja rönsyilevää tyyliä vierekkäin

Montpellier on uskonnolliselta taustaltaan protestanttinen, mikä oli ainakin minulle suuri yllätys, että heitä oli täällä etelässä asti. Protestanttisuus näkyy täällä mm. arkkitehtuurissa, jossa talojen julkisivut ovat hyvinkin yksinkertaisia ja selkeitä verrattuna esimerkiksi Pariisin haussmannilaiseen arkkitehtuuriin, jossa rikkaus on selvästi nähtävissä rakennuksissa. Protestanttisuuteen kuuluu vaatimattomuus ja se, että rikkaus on piilotettu katseilta. Vanhoja kirkkoja täältä löytyy verrattain vähän, sillä ne ovat tuhoutuneet uskontojen eli protestanttisen ja katolisen kirkon välisessä sodassa 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa. Siitä huolimatta Montpellierin ilmapiiri on ja on ollut historiallisesti hyvin vapaa. Täällä on eri uskonnot eläneet varsin sopuisasti vuosisatojen ajan. Montpellierin suvaitsevaisuus on näkyvissä myös siten, että täällä on verrattain paljon ulkomaalaisia, osittain tietenkin myös opiskelijoiden vuoksi, joita on noin viidesosa Montpellierin väestöstä. Opiskelijoista 40 % on tulee oman alueen sisältä, ja ulkomaisia opiskelijoita on 17 %. Montpellier on houkutellut erityisesti lääketieteen opiskelijoita kautta aikojen, sillä täällä on maailman vanhin länsimainen lääketieteellinen tiedekunta, joka on toiminut yhtäjaksoisesti sen toiminnan alkamisesta vuodesta 1220 lähtien. Vanha lääketieteellinen tiedekunta sijaitsee yhä Montpellierin jylhän katedraalin kyljessä, sillä alkuperäinen ajatus sen perustamiseen tuli silloiselta kardinaalilta, joka päätti, että kuka tahansa on vapaa opettamaan lääketiedettä.

Faculté de Médecine

Niin, hiljalleen kaupunki alkaa tulla tutuksi ja tietenkin täällä on ehkä helpompi tuntea olonsa kotoisaksi, kun ilmapiiri on sellainen rennon letkeä. Eteläiseen mentaliteettiin kuuluu ajatus siitä, että otetaan tranquille, tranquille, rauhallisesti, rauhallisesti. Kiire ei ole mihinkään. Mietin sitä, mitä tämän kaupungin tunnelmasta jää jäljelle näissä koronaviruksen jälkimainingeissa. Parin päivän kokemuksella ihmisiä on liikkeellä enemmän. Liikennettä eli autoja on enemmän, mutta tuntuu kuin kaikki olisivat unohtaneet liikennesäännöt. Vaikka liikennettä on vähemmän kuin normaalisti, ehtii lyhyessä ajassa kaksi autoa tulla stop-merkin takaa eteen. Vain nopeat reaktiot estävät lähes väistämättömän törmäyksen. Huh, olemme joko unohtaneet, miten autolla ajetaan tai ehtineet tottua, ettei sieltä kuitenkaan ketään tule. Olo on merkillinen, lähes outo. Käymme nopeasti vaatekaupassa. Julkisessa liikenteessä ja kaupoissa on maskipakko. En ole käyttänyt oikeastaan ollenkaan maskia aikaisemmin, mutta nyt laitan sen kasvoille. Minua se kutittaa ja hiostaa. Haistan sen keinotekoisen hajun nenässäni. Pyörin ja yritän katsoa vaatevalikoimaa, mutta ajatus ei kulje päässäni. Tunnen vain maskin naaman edessä. Haluan vain nopeasti päästä ulos. Nappaan muutamat vaatteet lapsille ja mieheni urhoollisesti jää jonottamaan kassalle, kun minä pakenen ulkoilmaan. Ehkä tähän tottuu, mutta niin helppoa se ei näköjään minulle ole kuin alun perin kuvittelin. Chapeau, hatunnosto niille, jotka käyttävät tätä koko päivän töissä.

Ehkä siis jatkan kauppojen välttelyä ainakin toistaiseksi. Jo eristäytymisen aikakaudella tilasin joitakin tuotteita. Olen alkanut kaivata tiettyjä asioita, joita olen alkanut metsästää eri verkkokaupoista pitkin maata. Ehkä siis hiljalleen alan päästä jyvälle ja muistan taas ne kaikki asiat, mitä olen ehkä vähän salaisestikin kaivannut, ehkä hetkeksi unohtanut, mutta nyt on tarve taas löytää ne asiat, joista minä pidän. Olen tilannut lempiteetäni, jota ei ole joka marketissa ja etsinyt uusia kosmetiikkatuotteita. Pidän itseäni melko joustavana ja pärjäilen aika hyvin niillä asioilla, mitä täällä on saatavilla, kunnes keksin, että yksi asia minulle on ehdoton: oma suomalainen tyyny. Sellainen minulla onneksi on Suomesta tuotuna. Ranskalainen tyyny on kokoa 65×65 cm, joka on sellaisen ison koristetyynyn kokoinen ja en voi ymmärtää, kuinka kukaan voi nukkua sellaisella. Sitä ei saa mitenkään hyvin aseteltua pään alle. Se on joko liian mytyssä tai sitten se levähtää niin, että se vie aivan liikaa tilaa. Mieheni sanoi, että Suomeen tultuaan hän kohtasi saman tyynykriisin toisinpäin: miksi tästä tyynystä puuttuu puolet?

Kun mikää ei oo varmaa tääl
paitsi kiire ja harmaa sää
Eikä tyyny oo koskaan tarpeeks pehmee (hmmm)
Tarviiks sitä miettii enempää
jos kerran täällä vaan eletään
Nyt on aika tarrata kiinni hetkeen hei
Tänään se löytyy läheltä
ihan siitä sydämen vierestä
Ja kaikki mihin valo koskettaa
on osa mun valtakuntaa
Aurora: Aikaa ja aurinkoo


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s