Se on käynnistynyt, viimeinen viikko eristäytymistä. Väsymys on käsinkosketeltavissa. Toivottavasti ei tarvitsisi enää tällaista kokemusta käydä läpi. Uusi laskukaava on kai viimeinen maanantai, viimeinen tiistai, viimeinen viikonloppu ennen vapautumista. Minusta tuntuu, että olen käynyt kaikki mahdolliset tunteet läpi alun järkytyksestä lopulta vastentahtoiseen hyväksymiseen, että tässä ollaan. Sen lisäksi erilaiset aktiviteetit ovat seuranneet toisiaan: alun siivousvimma vaihtui leipomiseen, sitten kasvien istutusintoon, sitten tuli eri tv-sarjat ja nyt.. niin en tiedä, mikä minut enää pitää järjissäni. Tarve normaaliin arkeen on suuri. Samoin luulen, että kaikesta huolimatta lapset jo kaipaavat sitä. Ikuinen lomakaan ei lopulta ole kovin innostava. Perjantai-iltana poikani koulun opettaja järjesti pienelle ryhmälle oppilaita zoom-videokonferenssin ja se näytti palauttavan lapseni mieleen koulun, opettajat ja koulukaverit. Seuraavana aamuna hän kaivaa koulukansiot tehtävineen esiin ja käymme ne läpi. Luemme läpi lorut ja tarinat. Katsomme koulussa piirretyt ja askarrellut etanat ja paloautot. Poikani on pitkään hiljaa. Kysyn, onko hänellä ikävä kouluun. Vastaus on kyllä. Kaikesta huolimatta koulu on osa lasten arkea, lasten oma yhteisö. Saan vahvistuksen, että paluu arkeen ja kouluun on ehkä juuri se oikea asia, mitä tehdä. Emme kuitenkaan vielä uskalla luvata pojalleni kouluun paluuta vaan vain mainitsen pienestä mahdollisuudesta, että koulu alkaa taas pian. Näinä päivinä mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmaa.
Vanhempana ja aikuisena olemme kuitenkin jo jollain lailla tottuneet tähän uuteen arkeen. Sen vuoksi kouluun paluu huolettaa. Miten taas kaikki järjestyy ja pärjäähän se lapsi siellä. Se kai tästä tekee niin vaikeaa. Me olemme tottuneet jonkinlaiseen yliturvattuun, virikkeettömään arkeen, että ajatus normaalista, niin kovasti kun sitä on kaivattukin, tuntuu hurjan pelottavalta. Kommunikointi muiden ihmisten kanssa ja tavallinen arki on viety meiltä, joten henkinen hyppy entiseen tuntuu melkoiselta. Siksi on niin tärkeää, että jotkin asiat palaisivat ennalleen. Samoin arkeen palaaminen näyttää jotain, miltä uusi elämä voi näyttää. Mitä tapahtuu taloudelle? Joitakin eroja Suomen ja Ranskan käytäntöihin on jo nähtävissä. Ranskassa talouden ja toimeentulon turvaamiseen vaikuttavat toimet näyttävät olevan täydessä vauhdissa, kun Suomessa koetaan käynnistämisvaikeuksia. Ranskassa jo kuukausi eristäytymisen alkamisesta uutisoitiin, että 90 % osittaista työttömyyskorvausta hakeneista olivat jo saaneet ensimmäisen maksunsa. Samoin Ranskan valtionvarainministeriö ilmoittaa viikoittaisessa uutiskirjeessään, että yritysten arvonlisäveropalautushakemukset käsitellään nopeutetussa aikataulussa. Suomessa tilanne taitaa olla päinvastoin. Suomen verovirasto ilmoittaa nettisivuillaan, että tällä hetkellä yritysten arvonlisäverotuspalautuksia ei pystytä käsittelemään. Prioriteetit tuntuvat olevan eri pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta huolimatta.
Viime viikonlopun uutisissa kerrotaan, kuinka Emmanuel Macron oli yllättäen soittanut lyonilaiselle leipomon pitäjälle kysyäkseen tämän pienyrittäjän mielipidettä tämän hetkiseen tilanteeseen ja varmistaakseen, että hän on hakenut kaikkia mahdollisia tukia, joita Ranskan valtio on jo päättänyt annettavan pienyrittäjille. Jään siis odottamaan sitä päivää, että presidentti päättää ottaa puhelun yhdelle suomalais-ranskattarelle kysyäkseen hänen mielipidettään asioihin. Joka kerta, kun Macron puhuu ja mainitsee eri kansanryhmiä tai ammatteja, lisään itseni listaan. Moi aussi, je suis là, minä myös olen täällä. Se on kai se oudoin asia ulkomailla asuessa, kun ei kuulu minnekään, mutta täällä minä silti olen.
Vaatii melkoista mielenhallintaa, että pystyy olemaan huolehtimatta tai huolestumatta etukäteen liikaa. Ranskan valtionvarainministeri ennustaa Ranskan kohtaavan kaikista suurimman lamansa sitten sotien. Samoin työttömyyden ennustetaan pahimmillaan nousevan 19 %:iin. Niin se kuitenkin on, että murehtimalla ei saavuta mitään, niinpä yritän pitää ajatukseni kurissa ja ajatella vain lähitulevaisuutta ja keskittyä nyt siihen positiiviseen, mikä on käsillä. Kohta opiskelut ovat ohi ja jonkinlainen helpotus on sekin, että niihin ei enää tarvitse jatkossa käyttää enää aikaa. Toinen positiivisuus on tietenkin se, että voimme jatkossa taas alkaa tehdä pieni retkiä lähiympäristössä ja se jos mikä tuntuu todella helpottavalta. Se on nimittäin se, mihin nyt kannattaa keskittää mielensä: tavalliseen elämään ja tavalliseen arkeen siltä osin kuin se on mahdollista. Ensi viikkoon asti me yritämme kuitenkin vielä malttaa mielemme ja kitua viimeisen viikon kotioloissa. Onneksi sentään sää suosii, aurinko paistaa ja lämpötila on jo useampana päivänä noussut 25 asteeseen. Silloin avaan kaikki ikkunat, nautin lintujen laulusta, auringon lämpimistä säteistä ja juon aamukahvin auringonpaisteessa terassilla. Jos sulkee silmät, voi hetken kuvitella olevansa ulkona ja ajatella, että on kaikki niin kuin ennenkin.
Sä odotat mua ku mä oon myöhässä
Autat valitsemaan vaatekriisissä
kun mä en saa mitään aikaan
ku pitäis toimia
sä piirrät mulle ranskalaisii viivoja
Ku sä oot siinä
ei oo olemassa mörköjä
Sulle mä riitän sillon
kun mä en yritä
Sä saat mut uskomaan
et ei oo hätää
ei oo hätää
ku sä oot siinä
ei oo olemassa mörköjä
Sanni: Mörköjä
Ranskattarena 