Neljäs viikko eristäytymistä on alkanut. Kotiarestiärtymys on vaihtunut kotiarestiturtumukseksi. Päivät seuraavat toisiaan enemmän tai vähemmän samanlaisina. Vaihtelua päiviin tuovat satunnaiset ruokatilaukset, kauppa- ja apteekkikäynnit. Samalla tuntuu, että kontaktit muihin muuttuvat epäluonnollisiksi. Kun kaupan kassa on varustautunut kaikilla mahdollisilla suojavarusteilla, ajattelen, että puhuminenkin on kielletty. Samoin vältän katsekontaktia, enhän tiedä, mikä sen kautta sattuisi tarttumaan. Minulla on myös pakonomainen tarve köhiä ennen kuin astun ulos, koska ajattelen, että ulkona tai kaupassa ei varmasti voi yskäistä, jos sattuisi mieli tekemään. Mieli vaeltelee vähemmän, se on kai jo tottunut tähän virikkeettömyyteen, mutta samoin uudet innostavat ajatukset tuntuvat olevan katosalla.
Kun vietämme enemmän aikaa kotona, tuntuu että ruoka saa suuremman merkityksen joka päiväisessä elämässä. Kaupassa on vielä kaikkea, mitä ihminen saattaa keksiä haluta. Myös vessapaperia. Tyhjät rullat ovat saaneet minuun kätkeytyneen taiteilijan heräämään. Olemme askarrelleet pupuperheen tyhjistä rullista. Tämän takia sitä vessapaperia varmaankin kannatti hamstrata. Pupuperheellä kun voi olla paljonkin lapsia. Ruoasta tulee siis eristyksessä tärkeämpi osa elämää, varsinkin lohturuoasta tai miksi sitä tässä tilanteessa voisi kutsua. Virikeruoaksi? Mietin paljon, mitä minun tekisi mieli syödä. Itse asiassa ymmärsin sen jo jokunen kuukausi sitten, kun halusin raskaan viikon jälkeen ”palkita” itseni hyvällä, mutta nopealla ruoalla ennen kuin olisi aika hakea lapset kotiin. Menin kauppaan ja kiersin hyllyn välejä, ja ymmärsin, että minulle ei ole ehtinyt syntyä mitään erityistä suhdetta täällä minkään ruokalajin kanssa. Kaipasin sellaisia pieniä, mutta mukavia ja eritoten nopeita ruokasuhteita kesken kiireistä viikkoa, ehkä vähän sellaista, jota ei edes kehtaa myöntää mielivänsä: kaupan pinaattiletut vadelmahillon kanssa, fetasalaatti, kaalikääryleet, vadelmavaahto, luumurahka. Jotain sellaista kaipasin, mutta en löytänyt mitään. Karkkihyllyn kanssa olen edelleen huonoissa väleissä. Ainut, mihin minulle on syntynyt jonkinlainen suhde on sitruuna-marenkitorttu, joka täältä löytyy jogurttihyllystä. Sellainen pieni herkku keskellä arkea. Sitten tietenkin kaipaa jotain tuttua ja turvallista. Olen alkanut jälleen syömään kaurapuuroa. Tiesin, että kyllä täällä myydään kaurahiutaleita, mutta meni hetki ennen kuin keksin, mistä hyllystä niitä kannattaa etsiä. Jauhohyllyssä ne nimittäin eivät ole. Kannattaa suunnata joko luomutuoteosastolle tai sitten ne ovat murojen kanssa samassa hyllyssä.
Turtumusta on selvästi ilmassa. Ainakin itse sen huomaan ja luulen, että en ole ainut. Lämpenevä ilma ja alkava kevät saa mielen halajamaan ulos. Teimme viikonlopun aikana pienen kävelyretken lähiympäristössä. Miten ihmeellistä oli nähdä luonnon puhjenneen kukkaan ja tutut pensaat täydessä lehdessä. Vaahterat vihertävät jo. Miten harmittaa, että tämä kevät jää enemmän tai vähemmän näkemättä. Moni muukin tuntuu ajattelevan samoin, kävelyllä on enemmän väkeä kuin olen nähnyt aikoihin. Kauppareissulla yllätyn, että kaupantädillä ei ole hanskoja käsissä. Alkaako turtumus olla näin käsin kosketeltavaa? Samoin ilmapiiri kaupassa on rennompi kuin pitkiin aikoihin. Radiosta kuuluva ranskankielinen musiikki saa minutkin hymyilemään ja tanssijalkaa alkaa kutittamaan. Voi, kun tämä kotieristys olisi jo kohta ohi. Mieli alkaa kaivata normaalin arkeen.
Opiskelu jatkuu verkossa. Onneksi enää ei ole monta viikkoa jäljellä. Tentit ja kuulustelut järjestetään tänä keväänä verkossa. Ihan vielä tiedossa ei ole, miten kaikki järjestyy. Minua vähän epäilyttää, mutta kai kaikki tulee vielä selviämään. Seuraavaksi pitäisi alkaa suunnata ajatuksia tulevaan, sillä minun kielen opiskeluni päättyy nyt tähän. Olen saavuttanut tason, jossa pystyn ilmaisemaan itseäni ilman suurempia vaikeuksia. Sen tietää siitä, että alan käyttämään vähemmän kohteliaisuusilmauksia, sillä luotan jo siihen, että osaan ilmaista asiani kohteliaasti ilman joka väliin lisättyä s’il vous plaît:a. Huh, nyt kun mietin tätä ”kielimatkaa” siitä yli vuoden takaisesta, kun en käytännössä osannut yhtään mitään, tähän hetkeen. Mieli herkistyy, kun jään miettimään sitä, mitä se on minulle opettanut. Samalla joku aika alkaa lopullisesti olla ohi. Käytännössä 1,5 vuotta meni kielen oppimiseen. Ehkä vähän nopeamminkin olisi vielä voinut oppia, mutta toisaalta selvästi tarvitsin – tai aivot tarvitsivat – myös aikaa oppia ja omaksua uuden kielen erikoisuudet ja säännöt. Fonetiikan opettajani antaa minulle synnin päästön ranskan ääntämyksestä eksoottisesta r:stäni huolimatta. Minua tämä huvittaa, sillä en ole tainnut olla elämässäni kovin montaa kertaa eksoottinen, aika kaukana siitä. Täällä kuitenkin ihmiset on tottuneempia muiden ulkomaalaisten aksenttiin kuin suomalaiseen voimakkaasti sorahtavaan ärrään. Myönnän, että edes aktiivisesti yritä päästä siitä eroon, ehkä se olisi joka tapauksessa turhaa. Ja kuten opettajani huomauttaa, se ei häiritse ymmärrystä, vain antaa sen pikantin lisän kieleen.
Niin se on, jokin aikakausi on tulossa päätökseen. Se, mitä ja minkälaisen tulevaisuus tulee näyttäytymään on kaikenlaisen epävarmuuden peitossa. Juuri nyt on vaikea arvioida, mitä elämällä on luvassa minun varalleni. Silti kaiken tämän vähän väsyttävän ja veltostuttavan kotiarestin keskellä, tunnen jotain uutta heräilevän ja lupailevan olevan tulossa. On aivan varmaa, että tämä vuodenalku ja kevät ei ole ollut yhtään sellainen, kun ajattelin tai suunnittelin sen olevan, niin kuin ei tietenkään kenellekään muulle, sillä tuskin kukaan tätä arvasi tulevaksi. Ehkä tämän kaiken jälkeen jotain aivan uutta voi kuitenkin alkaa.
Mulla on aurinko-, vitsku- ja univaje
siinä riittää jo himmeeki valonkaje
Sulla on synkkä ja myrskyinen iso ego
mulla on ehdotus tee yksi eko teko
Anna mun olla rauhassa vähän seko
Sadepilvet
en voi pyytää menee pois
Mut yhen tiiän
jolta kyllä toivoo vois
Älä tuu siihen droppaa mun tunnelmaa
Vesala: Älä droppaa mun tunnelmaa
Ranskattarena 