Nouse ja kävele

Kun ei ole mitään muuta kuin aikaa, olen huoletta kuluttanut sitä joogaamiseen. Joogavuosi on täysillä käynnissä. Harjoitus on ollut parempi, se on tuonut keveyttä ja antanut tasapainoa mielelle ja elämään, näihin kummallisiin päiviin, tähän outoon aikaan. Silti aika usein joogaharjoitus on tuntunut raskaalta. Usein aloittaessa hengitys on raskas, tuntuu kuin sitä joutuisi raahata mukana. Keho tuntuu pökkelöltä ja tuntuu kuin väkisin yrittäisin vääntää sitä johonkin asentoon. Sitten tänään keskellä pökkelyyttä ajattelin, että mitä jos luopuisin kaikesta pakosta ja yrityksestä ja vain kuuntelisin sitä, miltä minusta tuntuu. Jos tuntuisi, että tarvitsen extra-venytyksen ennen tai jälkeen jonkin asanan, tekisin niin. Unohtaisin kaikki kiellot ja säännöt. Jos tuntisin jäykkyyttä tai kipua jossain, jäisin asentoon pidemmäksi aikaa. Toinen polveni on ollut kipeä siitä lähtien, kun olin nuorimmaiseni kanssa sairaalassa eikä se ole oikein ottanut parantuakseen. Tänään jäisin kuuntelemaan sitä, miltä minusta tuntuu. Sen sijaan, että päässäni kaikuisi opettajan sanat, avaa rintakehää, katse ylös tai alas, kuuntelisin vain itseäni. Mitä minä tarvitsisin tänään, miten minä tekisin tämän. Olen aika hidas joogaharjoituksessani. 10 vuoden harjoittelun jälkeen teen puoliväliin kakkossarjaa. Nyt ymmärrän, että olen hidas, koska minun täytyy löytää oma tapani olla, tehdä. Minä tarvitsen aikaa, jotta löydän itseni. Tänään erityisesti harjoituksen tarkoitus oli juuri se.

Tyyneyttä ja mielenrauhaa?

Hiljalleen jännitys lakkaa, keho rentoutuu, mieli pehmenee. Siihen vaikuttaa varmaan myös eilen illalla katsotut vanhat valokuvat: kahdenkymmenen vuoden ajalta kuvia. Milloin olin onnellisin? Milloin seurasin eniten omaa ääntäni? Miten olen ollut toisinaan vähän pyöreämpi, toisinaan melkoisessa tikissä. Milloin tunsin itseni eniten kokonaiseksi? Silloin kun elin omassa rytmissäni. Kun joogasin päivittäin, söin lounaan klo 14 iltapäivällä, kun muut joivat iltapäiväkahvia. Kun olin oma omituinen itseni. Täällä olen elänyt jossain muiden odotusten paineessa. Äitiys ei helpottanut sitä muutenkaan, sillä äitiys tuo mukanaan ihmeellisen painolastin odotuksia siitä, minkälainen äidin pitää olla. Pitää olla hyvä äiti ja se, jos mikä on ulkopuolelta tarkasti määritelty. Sen lisäksi täällä Ranskassa olen katsonut itseäni ulkopuolelta, sellaisena kuin muut näkevät minut. Minkälainen minun pitäisi olla, että mahtuisin joukkoon, että sopisin mukaan. Olen unohtanut kysyä, kuka minä olen, kuinka minä voisin löytää paikkani tällaisena. Tämä kotiaresti paljastaa minusta jotain. Inhoan käskyjä ja pakkoa. En pidä, että minulle kerrotaan, mitä minun tulee tehdä. Isäni oli aikanaan viisas teinivuosieni aikana. Hän pyysi tekemään asioita. Hän ei käskenyt. Voisitko imuroida tänään? Ei hoputusta, ei käskyjä. Kun isä pyysi, silloin oli vastuu tehdä se, mutta olit kuitenkin vapaa valitsemaan. Siksi minun on niin vaikea olla tässä hetkessä, kun yhteiskunnat on täynnä kieltoja. Nimenomaan se on ahdistavaa, että lopulta yksilöllä ei ole vapautta kuin näennäisesti. Silti tässä on nyt elettävä.

Hiekkalinnoja

Jatkan joogaharjoitusta, joka kevenee hetki hetkeltä. Olen jälleen kerran ymmärtänyt jotain itsestäni. Minun on kysyttävä itseltäni, miten minä tämän tekisin, ei kuunneltava sitä, mikä tulee ulkopuolelta. Ehkä alan syömään lounaan taas iltapäivällä, ehkä leikkaan pääni kaljuksi. Harjoituksen loppupuolella oloni kevenee, hartiani rentoutuvat, jännitykset kaikkoavat. Päälläseisonta on ollut vaikeaa viime aikoina, enkä ole osannut sanoa siihen syytä. Nyt tiedän, että päässäni soivat kaikki ohjeet, miten kädet ja varpaat pitäisi olla. Kun en ajattele mitään, käteni löytävät asentoon, jossa minulla on hyvä olla eikä miten minun pitäisi olla. Tämä ei ole ihmeparantumistarina nouse ylös ja kävele, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla on hyvä olla. Elämä ei ole täydellinen, mutta tiedän, missä ja miten olen. Se on jo jotain. Minua ei pelota. Tiedän, että kaikki on hyvin.

Katso mun silmiin ja syvemmälle
Ja sieltä suoraan sieluun
Näät miks oon ollu niin surullinen
Katso mua suoraan sieluun

Sillä ei oo sanoja
Sitä voi vaan osata
Silloin ku sulle suutun
Mua täytyy pitkään halata
Ota mut sun viereen
Nyt on aika opetella
Miten mua pitää lukea
Kun keho alkaa puhuu
Anna Puu: Keho puhuu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s