Viestejä neljän seinän sisältä

Täällä sitä ollaan, kotona, eristyksissä. Kieltämättä vähän ahdistaa, itse asiassa aika paljonkin. On vaikea keskittyä opiskeluihin, kotitehtäviin. Mieli on levoton. Minua ei pelota, mutta ahdistaa olla tuomittuna olemaan ”vain kotona”. En tiedä, saako tänä solidaarisuuden aikakautena niin sanoa, mutta minä sanon. Rajoitukset täällä Ranskassa vain tiukentuvat entisestään. Rannat on nyt kielletty yleisöltä, ulkoillessa ei saa mennä 2 km kauemmaksi kotoa ja jos ymmärsin oikein, ulkoilu ei myöskään saa kestää kauemmin kuin 20 minuuttia. Kahden energisen lapsen kanssa mahdollisuudet ulkoilla siis vähentyvät koko ajan. Yöllä herään ahdistavaan ajatukseen, että ulos ei voi mennä. Naapuria ilmeisesti ahdistaa vielä enemmän, sillä keskellä yötä hän paukuttaa useaan otteeseen ovia käytävässä. Hän ei taida olla myöskään ihan selvin päin. En kiellä sitä, että muista pitää pitää huoli, mutta onkohan tämä aiheellista, kaikki paniikki, kauhuskenaariot? Minä lähinnä mietin, miten hauras demokratia on. Yhdellä päätöksellä kaikki oikeudet on viety ja eikä mitään voi tehdä, jos sattuu olemaan eri mieltä. Pyynnöstä olisin mielelläni eristyksissä, käskystä vähän vähemmän mielelläni. Sairastumista enemmän olen pelännyt sitä, että meidät laitetaan sisätiloihin. Minulle liikkumisvapauden rajoittaminen, oman päätäntävallan menettäminen, on kaikista ahdistavinta. Mitään jännittävää tässä ei ole. Minä mietin, kuinka hulluiksi tulemme ennen kuin kaksi viikkoa on ohi. Lisäksi tässä rajojen sulkemisen aikakaudella on miettinyt sitä, mikä merkitys kansallisuudella on varsinkin perheessä, jossa kaikilla ei ole samaa kansalaisuutta. Mihin maahan jäädään? Pitäisikö lähteä takaisin kotiin, kun vielä voi? Missä maassa se koti oikeastaan on? Huoli toisista tietenkin painaa.

Näitä kysymyksiä miettiessäni tajusin myös sen, että ranskalaisissa viranomaisissa luotan siihen, mitä he sanovat, mutta en välttämättä siihen, mitä he tekevät. Voin jotenkin hyvin uskoa, että jollain ranskalaisella poliisilla lähtee vähän mopo käsistä. Suomalaisissa viranomaisissa en välttämättä usko, mitä he sanovat (vrt. THL:n lausunnot, huh!), mutta luotan siihen, mitä he tekevät. Jotenkin ajattelen, että Suomessa tällainen täysi rajoittaminen ei tulisi kuulonkaan, ainakaan aivan helposti. Se jää tietenkin nähtäväksi. Täällä Ranskassa saa mennä töihin, apteekkiin, hoitamaan terveyttä ja ulkoilemaan, mutta itseallekirjoitettu lappu siitä, mihin on menossa, täytyy olla mukana. Minua lähinnä huvittaa tuon lupalappusen kantaminen, mutta ilman sitä voi napsahtaa sakot. Mihin tämä maailma on menossa? Sen lisäksi mietityttää tietenkin, minkälainen vaikutus tällä on talouteen, meidän kaikkien taloudelliseen tilanteeseen.

Yliopistolla puhuimme alkulukukaudesta paljon ”feikki-uutisista” ja väärästä informaatiosta samoin kuin siitä, kuinka media ja poliitikot käyttävät paljon tunteisiin vetoavaa kieltä. Kaikki kerrotaan suurien tunteiden kautta, joka tekee sen, että me tavalliset ihmiset unohdamme ajatella, me vain tunnemme – reagoimme sen sijaan, että toimisimme. Nyt kun seuraa uutisointia ja sosiaalista mediaa on mielenkiintoista seurata, että näin se todella toimii. Macronin julistus sodasta, nous sommes en guerre – olemme sodassa, ei ollut sattumaa vaan hyvin tarkkaan valittu ilmaisu. Myös väärä informaatio leviää nopeasti. On kaikenlaisia lääkäreitä ja asiantuntijoita, jotka jakavat omia ohjeitaan ruoan hamstraamisesta kahdeksi viikoksi milloin mihinkin neuvoon. Me unohdamme, että nämä eivät ole virallisia tietoja. Paniikki leviää, kun näemme, kuinka paljon vessapaperia naapurilla on. Joukkohysteria on lähellä iskeä ilman, että pysähdymme ajattelemaan, mikä meitä pelottaa. Minua huolestuttaa eniten se, minkälainen maailma on tämän jälkeen. Sen lisäksi tietenkin mietityttää se, että teimmekö oikean valinnan, kun jäimme Ranskaan. Moni tuttu on palannut kotiin. Itsellekin kyyneleet alkoivat valua, kun mietin, että jos nyt ei palaa, koska seuraava mahdollisuus tulee. Sulkeutuvat rajat ahdistavat, mahdollisuuksien vähyys painaa mieltä.

Toiseksi mietin, miltähän tulee näyttämään avioerotilastot tämän jälkeen. Lomien jälkeenhän tulee selkeä piikki avioerohakemuksiin, entä sitten nyt, kun olemme ehkä väkisin 24 tuntia samojen seinien sisäpuolella. Olen kuitenkin onnellinen, että tuossa se oma rakas on, jonka kanssa voi kalistella sarvia yhteen, sillä on ihan varma, että siltä ei voi välttyä. Jos yhdellä kielellä riitelyyn kyllästyy, voi vaikka vaihtaa kieltä. Mikä onni, mikä autuus. Kun kotona on kaksi pientä lasta, tätä eristystä ei voi kutsua siksi ajaksi, jolloin ehtii ajatella tulevaisuutta, miettiä syviä tai lukea hyllyssä odottaneita kirjoja. Silti onhan se aika, jonka vietämme yhdessä. Isoin harmitus tulee varmaan siitä, että myös joogakoulut on suljettu, mutta onneksi olen jo tottunut harjoittelemaan kotona. Yritän varata aikaa omalle harjoitukselle, vaikka sitten sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan. Harjoituksen aikana mieli rauhoittuu, harjoitus tarjoaa tarpeeksi aikaa pysähtyä, ottaa etäisyyttä. En tiedä, miten tästä selvitään, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ole. En halua tottua tähän erikoiseen aikaan, sen sijaan hetki kerrallaan yritän keskittyä siihen, mikä hetki on käsillä ja toivoa, että tämä olisi kohta ohi. Kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Istuin hämärässä
Alkoi hetki joka tuntui
Kuin ei se loppuisi milloinkaan
Hetkeksi hiljaisuus
Saapui luokseni kuin olento
Ja huusi, ”Älä pelkää maailmaa”
Istuimme hetken yhdessä
Ja avaruus katsoi meitä

Ja ulkona kesäyö
Satoi kasvoille kyyneleitä
Ja ulkona kesäyö
Satoi kasvoille kyyneleitä

Pariisin kevät: Kesäyö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s