Yliopistolla ryhmässämme on opiskelijoita on monista eri maista. Aasiasta tulevia opiskelijoita selvästi pelottaa se, että koronavirus tarttuu heihin itseensä. Samoin heitä on mietittänyt se, kannattaisiko kotiin kuitenkin palata. Entä jos täällä Ranskassa sänkypaikkoja sairaalassa ei riitä kaikille? Eurooppalaisia opiskelijoita tuntuu mietityttävän, pitäisikö kotiin palata muiden kotona olevien takia. Yksi amerikkalainen opiskelijatar ainakin päättää keskeyttää opiskelun ja palata aviomiehensä luokse Amerikkaan. Me muut odotamme. Minulle tietenkin koti on myös täällä. Sen lisäksi opiskelu jatkuu nyt etäopiskeluna verkossa, aivan kuin 4-vuotiaan poikammekin opiskelut. Hän tulee tänään kotiin vihkojen ja kansioiden kanssa. Opettaja on kuulemma ohjeistanut, mitä kaikkea saa tehdä: leikkiä, ajaa pyörällä tai potkulaudalla, mutta tablettia tai tv:tä ei saa katsoa. Ainakin pojallemme tämä ohjeistus on tainnut mennä perille.
Viime viikon lauantaina olimme yliopistolta tutustumismatkalla Carcassonessa, jossa tutustuimme oppaiden johdolla Carcassonen vanhaan kaupunkiin, jonka paikalla on ollut asutusta jo kauan ennen ajanlaskumme alkua. Säilynyt vanhakaupunki sen sijaan on keskiajalta ja hyvin viehättävä sellainen. Hetkeksi voi piipahtaa toiseen aikaan, toiseen maailmaan. Aivan vanhan kaupungin muurien ulkopuolella on kuin onkin hautausmaa muistuttamassa siitä, miten tuohon aikaan elämä ja kuolema olivat olemassa rinnakkain: elämä muurien sisäpuolella, kuolema kaupungin muurien ulkopuolella. Jotenkin se tässä hetkessä, jossa yhtäkkiä seuraamme reaaliajassa sairastuneiden ja kuolleiden määrää, tuntuu kovin konkreettiselta, mutta yhtä aikaa ikiaikaiselta muistutukselta. Vanhan ajan hautausmaa on siirtynyt ruuduillemme lukuina. Miten paljon viikossa onkaan ehtinyt tapahtua, sillä ennen reissuun lähtöä ehdin miettiä, onko se järkevää tässä tilanteessa, jossa virus vain tuntuu leviävän. Totesimme kuitenkin pelon aiheettomaksi ja lähdimme matkaan. Nyt viikko myöhemmin kaikki tutustumismatkat lähikaupunkeihin yliopistolta on peruttu ainakin huhtikuun puoliväliin saakka.
Seuraavat viikot onkin iso kysymysmerkki, sillä juuri nyt on vaikea ajatella, mitä kaikkea niihin tulee mahtumaan. Hamstrauksesta huolimatta kaupat pysyvät auki, samoin kuin kahvilat ja ravintolat. Elokuvateattereihin tulee 100 henkilön rajaus ja museot taas sulkevat ovensa. Me tietenkin mietimme, mitä kaikkea lasten kanssa voisi seuraavina viikkoina turvallisesti puuhata. Onneksi kevät tekee tuloaan ja rannalle pääsee aina, jos aurinko vähänkin paistaa. Myös kotitehtävien tekemiselle on varattava aikaa. Pääsiäiseksi varattu Suomen loma on edelleen kysymysmerkki. Jos sitä pitää muuttaa, niin mihin? Niin monta kysymystä, johon juuri nyt ei ole vastausta. Olen niin kovasti ehtinyt odottaa matkaa Suomeen, että tuntuu melkoiselta pettymykseltä, jos joudumme sitä siirtämään tässä tilanteessa johonkin hamaan tulevaisuuteen. Koti-ikävä nimittäin toisinaan tuntuu aika voimakkaasti. Se saattaa iskeä kadulla kävellessä, se saattaa kolkuttaa mahanpohjassa tunteena, kuinka olisi ihana tuntea hetki yksinkertaisuutta: kun ymmärtää ja tietää, miten kaikki toimii. Kun ei tarvitse koko ajan miettiä, mitä ja miten. Sitten tunne saattaa kadota aivan yhtäkkiä, kun se on tullutkin, kun kaupan parkkipaikalla kärryä tähyillessäni vanha mies huikkaa: Vous cherchez votre voiture? Etsittekö autoanne?
Toinen asia, jota olen huomannut kaipaamani, on huumori. Silloin, kun kielitaito ei ole kovin hyvä, ei voi vitsailla tai leikkiä kielellä. Nyt kun kielitaitoni on sellainen, että ehkä siihen pystyisin, muut ei tiedä, miten siihen suhtautua. He eivät tiedä, onko huumori tarkoitettua vai tahatonta. Kun huoltomies soittaa ovikelloa ja avaan hänelle oven sanoen Bienvenue, tervetuloa, huomaan, että hän ei osaa sanoa laskenko leikkiä. Toisinaan tosin toisinkin päin: Kun kampaajani ihmettelee etutukkani katkenneiden hiusten määrää ja kysyy perään, onko minulla kissaa, ehdin jo miettiä, että ymmärränköhän oikein. Chat – kissa? Onkohan tähän joku koira haudattuna? Kampaajani, joka on muuten mies, ehättää kertomaan, että toisen hänen asiakkaansa kissa pureskelee yön aikana asiakkaan hiuksia, johon minä nauruun pyrskähdellen sanon, että ei, minulla ei nyt ole kissaa mutta lapsia kylläkin, mutta toivottavasti he eivät kuitenkaan syö minun hiuksiani. Näen miehen (hitaasta) katseesta, että hän ei ole aivan vakuuttunut huumorini tasosta.
Niin, kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Kaiken epävarmuuden keskellä minulla on kovat tarve saada asiat järjestykseen. Niinpä viikonlopun aikana ehtii tehdä jonkinlaisen uuden lukujärjestyksen seuraavalle viikolle, jota noudatetaan kai siihen asti, kunnes kaikki taas muuttuu. Kaiken epäjärjestyksen keskellä jonkinlainen järjestys tuo rauhaa. Syytä paniikkiin ei ole. Seuraavat sanat on tarkoitettu eritoten itselleni: kaikki järjestyy tavalla tai toisella.
Jos sä saat mut vaan nauramaan
niin mun on helppo sut unohtaa
mutta jos sä näät kun itkemään jään
niin tiedät et saatan sua rakastaa.
Ota musta kii kun mä kaadun
mutta päästä irti kun maadun.
Rakasta mua nyt,
oon pysähtynyt ja syttynyt uudestaan palamaan.
Oo siinä vaan.
Haloo Helsinki: Rakasta mua
Ranskattarena 