Arkea tammikuun auringossa

Uusi vuosi on lähtenyt hyvällä vauhdilla käyntiin. Ensimmäinen viikko lasten koulua on ohi, se on viikoista aina vaikein ja väsyttävin. On syöty isot annokset Galette des rois´ta eli kuninkaiden kakkua. Kyseessä on ranskalainen tai oikeastaan ranskankielisten maiden perinne, jota vietetään tammikuun ensimmäisenä sunnuntaina eli loppiaisena itämaan viisaiden tietäjien muistoksi. Galette des rois on voitaikinasta leivottu kakku, jonka täytteenä on mantelimassaa. Kakun sisälle on kätketty perinteisesti papu, mutta nykyään kai mikä milloinkin, pieni esine, jonka löytäjä on päivän kuningas tai kuningatar ja saa asettaa päähänsä kruunun. Kakkujen sesonki kestää tammikuun ja niitä syödään yhdessä kouluissa, työpaikoilla ja tietenkin kotona. Sitten sesonki on onneksi ohi. Ja niin, meidän perheessä minä sain ensimmäisen osuman ja luvan olla kuningatar, ja nuorimmainen poikani toisen kakkukierroksen ollessa käynnissä viikko myöhemmin. Seuraava juhlinta osuu helmikuun alkuun, jolloin täällä vietetään lettujuhlia, fête de crepes, eli tehdään ja syödään lettuja. Suomessa taas on luvassa Runebergin tortut ja laskiaispullat, nam! Niitä en muistanut viime vuonna kaivatakaan, mutta tänä vuonna kylläkin! Äiti lähetti kardemummaa, joten nyt voidaan leipoa ihan oikeita pullia laskiaiseksi.

Talvi jatkuu. Täällä vietetyn vuoden jälkeen ymmärrän, mitä tarkoittaa, että Suomessa on neljä vuodenaikaa. Ne ovat vuodenaikoja, joiden vaihtumisen huomaa. Kun tietää, milloin syksy muuttuu talveksi tai kevät kesäksi. Toki se ei Suomessakaan ole aina näin selvää, kuten ilmeisesti tänä vuonna. Täällä kuitenkin vuodenajat vaihtuvat pehmeästi, huomaamatta. On vaikea sanoa, milloin syksy muuttuu talveksi tai talvi kevääksi. Syksyn lehtien keltaista ilottelua saa odottaa – sellaista ei tule. Vaahteran lehdet ruskistuvat ja tippuvat ilman kauniin keltaista jaksoa, mutta sen sijaan kukat jatkavat kukkimistaan, samoin kuin nurmikko vihertää aivan yhtä kutsuvana kuin parhaana kesäpäivänä Suomessa. Aurinko paistaa ja se, jos mikä tuntuu ihanalta. Ranskalainen tuttavani pohtii, miten me suomalaiset pärjäämme Suomen pimeässä talvessa. Siihen on helppo vastata: Ei meillä ole oikeastaan vaihtoehtoa. On vain pakko jaksaa ja odottaa kevättä ja valoa. Täällä aamuisin voi olla viileää, lämpötila voi olla alle 5 asteen tai jos on pilvistä, lämpötila voi olla 10 asteen tuntumassa. Päivällä lämpötila nousee 15 asteen tuntumaan, tai viileimpinä päivinä vain 12 asteeseen. Välillä sataa, mutta ei usein. Välimerelliseen ilmaston talvet ovat vähäsateisia ja leutoja. Talvitakki minulla on kuitenkin visusti päällä ja usein myös sormikkaat kädessä. Lapsilla ei kuitenkaan laskujeni mukaan ole ollut kuin 3 kertaa lapaset käsissä tänä talvena. Monilla lapsilla ei ole pipoakaan. Usein tuttavani kysyvät, onko minun mielestäni täällä kylmä. Tietenkään normaalin Suomen talven mittapuun mukaan täällä ei ole kylmä.. mutta minä en olekaan suuri talven ystävä. Toiseksi täällä ilma on kosteaa, joten se saa olon tuntumaan viluiselta ja kylmyyden tunkeutumaan sisällekin, joten uteluihin vastaan, että kyllä tämä tarpeeksi viileältä minulle tuntuu. Usein yritän selittää, että Suomessa ilma on paljon kuivempaa, joten kylmyys tuntuu erilaiselta, mutta ehkä se pitää kokea itse, että sen voi ymmärtää. Onnea on kuitenkin se, että valohoitoa voi istahtaa nauttimaan silloin, kun aurinko paistaa. Aika usein siis talvellakin. Lauantai-aamuna suuntamme lasten kanssa leikkimään lähipuistoon. Sillä aikaa, kun lapset ovat omissa kuorma-autoleikeissään, minä istun puistonpenkillä ja käännän kasvoni aurinkoon ja suljen silmäni. Oih, tätä ihanuutta. Nyt ei kyllä kelpaa valittaa. Talvi ei muutenkaan enää kestä kauaa. Helmikuussa pitäisi jo alkaa lämmetä.

Hitainta uuteen elämään asettumisessa on löytää ne paikat, joista itse tykkää. Minne kahvilaan menen, kun haluan rentoutua hetken? Mistä kaupasta löytyy lempiteetäni tai vaikkapa mukavia pikkuhousuja? Se, mikä oli ennen itsestään selvää, ei ole enää sitä. Meille tulee pieniä tottumuksia, joita emme edes ajattele sellaisina ennen kuin niitä ei enää ole. Uuteen asuinpaikkaan tottumiseen menee oma aikansa. Nyt vuoden jälkeen huomaan, että alan päästä jyvälle bussilinjoista, vaikka en edelleenkään meinaa tottua siihen, että niin yksinkertaista se ei ole, että jos menee yhteen suuntaan bussilla, sillä pääsisi yhtä yksinkertaisesti takaisin samaan paikkaan palatessa. Tämä johtuu oletettavasti siitä, että kaupunkialueella on hurjasti yksisuuntaisia katuja. Niinpä yritys ja erehdys onkin hyvä opettaja.

Ehkä kotiutumisen yksi tunnusmerkki on siinä, että haluaa päästä lähemmäksi tai osaksi yhteisöä. En ole enää vain vierailija tai vieras, haluan olla yksi muista. Toisaalta arvokas taito on se, että osaa olla osa kahta eri kulttuuria. Kun tiedän, miten suomalainen yhteiskunta ja ajatusmaailma toimii, ja silti osaan tulla toimeen täällä ranskalaisessa yhteiskunnassa. Ymmärrän kahta eri maailmaa. Joskus on hassua, että emme ole niin kaukana toisistamme, mutta silti osa asioista on hyvin kulttuurisidonnaisia. Ranskalaisuudesta olen oppinut sen, kuinka tärkeää kommunikointi on. Esimerkkinä tästä käy vaikkapa tietyöt: Mitä tehdä, jos katu on suljettu tietöiden takia, mutta silti kävellen haluaisin poiketa tietyömaan ohi? Jos jatkat matkaa sanomatta mitään, on ihan varmaa, että joku kommentoi, että ei tästä voi kulkea. Jos pysähdyt ja kysyt ystävällisesti tietyömieheltä, pardon, voisinko mennä tästä läpi, hän mitä todennäköisemmin sanoo, oui, vas-y. Mene vain. Nämä ovat niitä asioita, joita oppii vain kokeilemalla. Ranskalainen kulttuuri arvostaa kommunikaatioita, niinpä espanjalaisen työtuttavani kanssa toteamme: täällä on enemmän hyötyä huonosta ranskasta kuin hyvästä englanninkielen taidosta. Näin se vaan on!

Tule lähemmäksi jos minua etsit
katu kapenee, matkaasi jatkaa
ja vasta tien päässä ehkä sua odotan
on sydämeeni niin pitkä matka

Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria
niin moni tarjoaa vain pelkkiä kuoria
niin moni tulee vastaan, kuka on se oikea
niin moni tulee vastaan

Ressu Redford: Kuka on se oikea