Tässä minä istun ja lueskelen näitä kirjoituksia, joita vuosi on tänne synnyttänyt. Siirryn muistosta ja tunteesta toiseen. Muistan kaiken niin elävästi ja vertaan itseäni tässä hetkessä siihen, joka on elänyt nuo kaikki hetket läpi. Yhden tehtävän listalta voi vetää yli: opi puhumaan ranskaa. Maintenant, c’est fait, nyt se on tehty. Hyppäsin pää edellä kylmään veteen ja selvisin voittajana. Vuosi alkaa olla lopuillaan, uusi vuosikymmen on puolestaan aluillaan. Jälleen kerran minulla on hyvin vahva tunne, että kaikki on muuttumassa. Seuraava vuosi on erilainen, se ei ole samanlainen kuin edellinen. Kaikki on muuttunut, kuten horoskoopistani kerran luin: kun sinä muutut, koko maailma muuttuu. Ehkä vähän yksinkertaista, mutta tottahan se on. Olen viime päivinä katsellut kuvia kuluneesta vuodesta ja on jotenkin outoa ajatella, että kaikki tämä tapahtunut vuoden aikana. Ensimmäiset kuukaudet olin näköjään kovasti kuvannut aurinkoa, mikä keskellä Suomen pimeää talvea lienee ymmärrettävää. Sittemmin kuvat auringosta ovat hieman vähentyneet, mutta kyllä se joulukuinen aurinko yhä tuntuu hyvältä. Niitä kuvia katsellessa ymmärsin myös, miten hassua on se, että olen täällä, Ranskassa. Enhän koskaan halunnut opiskella kieltä enkä tuntenut mitään mielenkiintoa maata kohtaan, sillä en ollut koskaan matkustanut tänne ennen kuin tapasin mieheni. Mieleeni nousee hassu ajatus: Ranska valitsi minut, enkä minä sitä. Jokin tarkoitus sillä siis täytyy olla minulle. Samalla, kun katselin kuvia merestä ja kaukana siintävistä vuorista, huojuvista palmupuista ja varjoa antavista havupuista, taloja ympäröivistä muureista ja porteista ja kukkia rönsyilevistä köynnöksistä tunnen tuon pienen kipristyksen mahanpohjassa – se pieni perhosensiiven lepatus. Tämä maa ja sen kauneus on löytänyt tiensä sydämeeni, niin pienin askelin, niin kevyin kosketuksin, etten edes tiedä, milloin se on tapahtunut.
Toisinaan se tunne yhä yllättää juuri sillä hetkellä, kun sitä vähiten odottaa. Hetken yksinäisyys, vieraus, outous. Toisinaan yhä haluaisin olla samanlainen kuin muut, ilman tuota vierauden tunnetta. Kahden kulttuurin suhteessa siitä ei kuitenkaan pääse eroon, aina toinen on kotona ja toinen on muualla. Silti yritän ajatella tuota tunnetta minua kasvattavana tunteena, enhän aina kotonakaan tunne oloani kotoisaksi. Annan sen tulla ja hetken kuluttua taas mennä. Yritän ajatella, että sillä ei ole suurta merkitystä, sillä minullahan on asiat täällä hyvin. Aina on joku, joka välittää. Joku, joka vaikealla hetkellä kumartuu kuiskaamaan, ranskalaiset on toisinaan vähän vaikeita, tant pis, never mind. Juuri se tekee ranskalaisista niin ihania. Ja tietenkin se onni, että puhun jo ihan hyvin ranskaa, niin hyvin, että saan mieheni kiinni kielioppivirheestä: Hei, ei toivoa-sanan jälkeen käytetä subjunktiivia. Kielioppiluentojen opit ovat menneet perille. Kaikista parhaimmalta tuntuu, kun huomaan, että kielitaito alkaa automatisoitua. Kun osaan jo tunnistaa sävyeroja. Ei enää tarvitse niin miettiä, mitä sanoo. Se vain tulee. Huono puoli: englantini taitaa saada jo ranskalaista aksenttia. Yellow corner ääntyy yellow cornöriksi. Ja ne parhaimmat hetket: Kun ranskalainen ystäväni ei löydä sanaa tuhlaus ranskaksi vaan minä muistan sen itse: Gaspillage. Toivoa on!
Vuoden aikana olen löytänyt uuden tasapainon – tai itse asiassa vanhan, sillä kukapa tietää, jos se on itseasiassa vanha minä. Jollain tavalla tunnen, että viime vuoden alkaessa hukkasin itseni, hukkasin itseluottamukseni ja hukkasin tapani ajatella. Yhtäkkiä se kaikki on tullut takaisin. Tai ei niinkään ”yhtäkkiä” vaan pitkällisen etsinnän jälkeen. Olen joutunut etsimään uuden tasapainnon elämään ja sen myötä muistan jälleen oman tapani ajatella. Muistan oman tapani nauraa omille virheilleni, olla utelias ja ehkäpä joka rohkea. Joogalla on jälleen kerran iso osa tässä kaikessa, sillä olen yrittänyt löytää joogaharjoitukselle aikaa ja tilaa, vaikka usein se on tarkoittanut sitä, että minun on herättävä klo 4.30 harjoittelemaan ennen kuin muu perhe herää. Joskus se tarkoittaa sitä, että kesken harjoituksen saattelen yhden lapsen takaisin sänkyyn, ja toisinaan sitä, että nukahdan äitiä viereen kaipaavaan lapsen viereen, kun harjoitusmatto odottaa vielä avoimena. Se on kuitenkin sitä elämää.. Huomenna on uusi päivä ja uusi harjoitus. Sattumaa ei taida olla sekään, että joogaopettajani sanoo minulle vuoden viimeisissä harjoituksissa, kuinka vahva harjoituksestani on tullut tai kuinka hän laittaa minut tekemään siltakaadon itse. Sinä pystyt. Ja toden totta, niin osaan. Ei se ehkä niin sujuva ole kuin joskus silloin vuosia sitten, mutta siellä se on.
Niin, muistan ne hetket, kun olen istunut ja katsellut ohikiitäviä pilviä. Pelännyt, että olen kadonnut näkymättömiin. Pelännyt, että olen hukassa enkä löydä enää tietäni takaisin. Ihmetellyt, kuka minä olen. Nyt huomaan, että silti koko ajan minä olin yhä minä. Minulla oli yhä edelleen kykyni nauraa, oppia ja aloittaa alusta. Kun olen löytänyt omat vahvuuteni. Sen, missä minulla on hyvä olla. Sen, että sillä, missä minä olen, ei lopulta ole mitään merkitystä. Minun kotini on täällä ja siellä: juuri siellä, missä minun läheiseni on. Tiedän jo, että tavaroilla ei ole minulle merkitystä, että tulen toimeen vähällä ja itse asiassa en pidä tavarapaljoudesta. Siitä huolimatta olen alkanut rakentaa itselleni kotia, niin että ympäristöni heijastaisi paremmin sitä, miltä minusta tuntuu; että ympärilläni olisi kauniita asioita. Ehkä ensi vuoden aikana keskityn siihen enemmän, löytämään sitä kauneutta ympärilläni. Vuodenvaihde ja vielä enemmän vaihtuva vuosikymmenen saa minut ajattelemaan kaikkea uudella tavalla. Minulla on todella vahva tarve raivata uutta tilaa, päästää irti kaikesta vanhasta tai sellaisesta, mikä ei enää palvele minua tässä hetkessä. Samalla se on hyvä hetki miettiä, mitä viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut. Mitä olen saanut aikaan ja mitä minä haluan tästä eteenpäin? Mitä seuraavat 10 vuotta tulevat pitämään sisällään? Tai edes ensi vuosi. Joulun aikaan seison aaltoilevan meren ääressä, kauniin vaaleanpunaisen taivaan ääressä. Tänä päivänä näin täällä ensimmäistä kertaa sateenkaaren. Katson aaltoja, jotka ovat voimakkaita, mutta eivät vihaisia. Yksi aalto hiipuu rantaveteen, kun toinen aalto syntyy korvatakseen tuon vanhan aallon. Tuo taitaa kuvata juuri nyt minun elämääni. On päästettävä irti vanhasta ja noustava tuon uuden aallon mukana, tartuttava uuteen – luotava jotain uutta. Niinpä malja uusille aluille ja uudelle vuosikymmenelle. Bonne année 2020!
Me kestäisimme toisiltamme mitä tahansa.
Se mitä saisin sinulta, se voisi korvata
ne levottomat illat sekä unettomat yöt,
ajat, turhan hapuilun ja mitättömät työtOlet todella kaunis, elät vain yhden kerran
Zen Café: Todella kaunis
Olet todella viisas, elät vain hetken verran
Ranskattarena 