Jään ratikasta pois Louis Blancin pysäkillä ja lähden kävelemään kohti vanhan kaupungin kapeita katuja. Sujahdan portin alitse vanhan kaupungin puolelle. Tässä kohti on oikeastikin joskus mennyt kaupungin muuri, silloin satoja vuosia sitten. Enää sitä muuria ei ole olemassa, mutta on helppo kuvitella, että tässä se meni, sillä kadun toisella puolella sijaitsevat talot ovat aivan eri tyylisiä kuin vanhan kaupungin puolella. Lähden nousemaan ylämäkeä kohti kaupungin sydäntä. Vanhan kaupungin kadut ovat verrattain vilkkaita ja on kiva katsella lounastuntia viettäviä ihmisiä syömässä ulkona tai kulkemassa kaupasta kauppaan. Välillä ohitan jotain Euroopan kieliä puhuvia ihmisiä, ehkä opiskelijoita tai kenties turisteja. Saavun vihdoin tumman vihreän portin luokse, vähän hengästyneenä, sillä ylämäki on todella raskas kulkea. Vilautan läpyskää lukijalle ja portti naksahtaa auki. Työnnän kaksin käsin painavan puuoven auki ja astun sisään hämyisään käytävään ja viileä, hieman kostean ja vanhalle tuoksahtava ilma tulvahtaa vasten kasvojani. Tämä talo on seissyt tässä satoja vuosia ja nähnyt eri aikakausien ja eri lailla elävien ihmisten kulkevan tämän portin läpi. Nyt on minun vuoroni kulkea sen käytävillä. Nousen talon toiseen kerrokseen ja ihailen samalla vanhoja kivisiä portaita ja ylhäisen tuntuisia käytäviä. Työnnän toisen oven auki ja astun luultavasti maailman kauneimpaan toimistoon, jossa näkyy niin ikään eletty elämä. Eteisestä keittiöön johtava lattia ei ole pitkään aikaan ollut suora, niin muhkurainen se on, mutta silti siinä on sitä jotakin.
Bonjour Marjo, ça va? kuuluu joka puolelta astuessani toimistoon. Ensi alkuun tuntui hämmentävältä, että kaikki sinuttelevat. Olen nähnyt kovan vaivan yrittäessäni muistaa olla kohtelias ja teititellä, mutta täällä eivät mitkään säännöt tunnu pätevän. Joku kättelee, joku muiskauttelee poskisuudelmat ensi näkemältä. Kolmas tyytyy sanomaan pelkät heipat. Ei auta kuin seurata muiden mallia ja yrittää pysytellä mukana. En enää edes yritä ymmärtää, miten tämä toimii. Ei tässä kuitenkaan kaikki: ranskalainen työelämä on melkoinen viidakko kaikkine erilaisine lyhenteineen ja sääntöinen. Aloitetaan työsopimuksista. Kesti hetken aikaa ennen kuin aloin tottumaan lyhenteisiin CDD ja CDI, joka on toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, kun CDD on tietenkin määräaikainen työsopimus, jollainen voi olla voimassa korkeintaan 18 kuukautta ja sitä voi jatkaa tietyin ehdoin kaksi kertaa. Samoin osa-aikaisesta työtä , jota siis itse itsekin teen, työnantajan on tarjottava vähintään 24 tuntia viikossa. Jos haluaa tehdä vähemmän tunteja viikosta, on työntekijän itse pyydettävä sitä kirjallisesti. Lomaa on kutakuinkin saman verran kuin Suomessa ja niin, kokoaikaisen työaika on 35 tuntia viikossa. Ylityöstä maksettava korvaus on vapautettu tuloverosta 5000 euroon asti. Olen melko varma, että tässä on jäävuoren huippu kaikista kommervenkeista, joihin vielä törmään, mutta onhan tässä jo alkua.
Olen työni puitteissa päässyt kurkkaamaan, miltä erilaisilla työpaikoilla näyttää, ja en tiedä, mitä olin odottanut, mutta työ on työtä, oli se sitten Ivalossa tai Pariisissa. Ihmiset tulevat töihin, tekevät töitä, hakevat lounasta, juovat kahvia ja lähtevät kotiin. Toinen lähtee lounaalle, toinen hakee salaatin ja palaa syömään taukotilaan, kolmannella on jääkaapissa kotoa tuodut eväkset. Aivan samoin ihmiset jutustelevat työnlomassa, mutta joku toinen kaipaa enemmän työskentelyrauhaa. Aivan samat kuviot kuin missä tahansa. Ehkä keskimäärin suomalaista vastinetta enemmän ranskalaiseen työelämään kuuluu kommunikointi toisten ihmisten kanssa. Toisinaan ihmetyttää se, kuinka paljon keskinäiseen jutteluun menee aikaa, mutta sitten hämmästyttävästi ihmiset myös saavat paljon aikaan. Toistaiseksi en voi sanoa, että työteho olisi huonompi. Keskimäärin menee kauemmin saada vastaus kysymykseen Kelasta kuin paikallisesta sairausvakuutusyhtiöstä. Todellakin yllättävää.
Lyhyen ranskalaisen työurani aikana olen ehtinyt myös käymään työmatkalla Pariisissa. Hieman häpeillen myönnän, että se oli ensimmäinen varsinainen matkani Pariisiin, jota en tietenkään ehtinyt nähdä sitä vähää enempää. Olen siis varsinainen ranskanasukki, mutta sentään se tuo pikapyrähdys Pariisiin jätti minuun halun lähteä tutustumaan kaupunkiin ajan kanssa. Ehkä yksi syy siihen, että en ole pitänyt kiirettä tutustua Pariisiin on se, että täällä etelässä tapaa varsin usein entisiä pariisilaisia, jotka puhuvat entisestä kotikaupungistaan vähemmän mairittelevasti. He mainitsevat, kuinka epäkohteliaita ja stressaantuneita pariisilaiset ovat ja vaikka Pariisi voi varmasti näyttää toiset kasvonsa arkielämässä, niin minun mittapuullani ihmiset eivät ole sen epäkohteliaampia kuin muutenkaan. Sen lisäksi on pakko myöntää, että kaupungilla on oma glamourinsa: kyllä Pariisi on aina Pariisi.
Tällaista siis ovat viime kuukaudet pitäneet sisällään työelämän osalta. Myönnetään, että päivät ovat omalta osaltani melko aikataulutettuja, kun aamut kuluvat yliopistolla ja iltapäivät töissä. Pikkuhiljaa loma alkaa tuntua kutsuvalta, mutta vielä on jaksettava sinne jouluun asti. Siispä bon travail à tous, työniloa kaikille!
Se liike, jonka tahdis täytyy pysyy liike
Ohjaa mun mieltä kun ei oo voimaa
Nojaa tuulta vasten paikallaan
Annan kuljettaa
Ei mul oo aikaa olla itsestäni huolissaan
Juoksija lähtökuopissaan
Irrotessaan telineistä, laittaa silmät kii.
PistePiste: Viljaa
Ranskattarena 