Tarpeeksi suomalainen

Olen ollut taas muutaman päivän yksikseni, kun mieheni oli työmatkalla. Olen jo Suomessa tietenkin tottunut siihen, että mieheni reissaa. Tänne muutto kuitenkin muuttaa vähän oloani. Nyt, kun en enää ole Suomessa, mietin välillä, pärjäänkö täällä aivan yksin. Kun on selvittävä yksin eikä voi antaa asioita keneenkään muun hoidettavaksi. Kun ei ole sitä omaa tukiverkkoa lähellä, ketään sellaista, jolle voisi vaikka soittaa keskellä yötä ja pyytää apua, jos sellainen tarve tulisi. Samoin käyn mielessäni läpi hätänumerot, kaiken varalta. Yleinen hätänumero täällä on tietenkin 112, sen lisäksi ambulanssin saa numerosta 15, poliisin numerosta 17 ja palomiehet numerosta 18. Tarkistan, mihin sairaalaan hätätilanteessa menisin. Oikeassa hädässä enpä tiedä, kuinka paljon näistä on apua, mutta toivottavasti en tule sitä koskaan tietämään. Niin, tunne on joka tapauksessa eri kuin silloin, kun asuimme Suomessa. Silloin, kun tiesi, miten kaikki toimii ja mihin mennä. Kun on aina joku ystävä, jolta pyytää apua. Sitten kun oikein mietin, tajuan, enhän minä täällä yksin siltikään ole. Enhän minä ole täällä ollenkaan yksin. Suomalaisena tulee vain enemmän mietittyä asiaa niin, että on pärjättävä yksin enkä kehtaa vaivata muita.

Ruususen unta

Myönnän, että nyt alan odottamaan lomaa ja sitä hetkeä, kun pääsee Suomeen. Samaan aikaan se vähän jo pelottaakin. Mitä jos muistikuvani Suomesta ovat jotenkin vääriä? Mitä ajattelen ja miltä minusta sitten tuntuu? Jo Sensuroimaton Päivärinta -ohjelman tunnarin kuvat Helsingistä saavat minut huokaisemaan kaihosta. Voi ei, mikä tunne. Ihana Helsinki. Tällä viikolla kävimme tutustumassa syksyä varten poikamme ecole maternelleen. En tiedä, miksi sitä Suomessa kutsuisi, leikki- vai esikouluksi, lastentarhaksi? Vai sittenkin äidilliseksi kouluksi? Itse pidän tästä versiosta, sillä se antaa minulle mielikuvan paikasta, jossa lapsista pidetään vielä huolta. Ensivaikutelma koulusta on todella positiivinen. Opettajat ja koulun johtaja tuntuvat todella ystävällisiltä ja koulu on lämminhenkisen tuntuinen. Monen koulun oppilaan tausta on monikulttuurinen, joten sovimme varmaankin hyvin joukkoon. Lapsille opetetaan jo alusta asti myös englantia ja espanjaa, sillä se on osa lasten globaalia kasvatusta. Sitten se tunne kuitenkin tuli. ”Ah, espanjaa”, ajattelin. ”Meillä on perheessämme jo tarpeeksi monta kieltä. En halua, että lapsellemme opetetaan espanjaa.” Näytän pitkää naamaa. Illalla jo osaan eritellä tunteen. Se on se tunne, kun ymmärrän, että lapseni elämä on aivan erilainen kuin omani oli. Hän kasvaa ja kokee jotain sellaista, mistä minulla ei ole mitään hajua. Kyse ei ole espanjan oppimisesta, se on pelkoa siitä, että hänen lapsuutensa tulee olemaan aivan erilainen kuin minun.

sielunmaisema

Tulevatko he tietämään, miten kylmä puree kasvoihin? Miltä kevätaamu tuoksuu? Miltä valoisa mutta hiljainen kesäyö kuulostaa? Miltä lokakuun harmaus näyttää? Ymmärrän, kuinka ne kaikki suomalaista suomalaisemmatkin hetket ovat osa minua. Se, miltä sateen ropina kuulostaa peltikatolla. Se, miltä metsä tuoksuu sateen jälkeen. Se, miltä tuntuu hyppiä vesilätäkössä tai tehdä lumienkeleitä juuri sataneeseen lumeen. Minun nuoruuteni muistoihin kuuluu hetkiä siitä, kuinka teineinä kierrettiin viikonloppuiltoina ”kaupungilla” korttelia ympäri, kuinka discosta ajettiin pyörällä pimeällä ja pakkasella kotiin ilman pipoa, niin että korvanlehdet oli aivan jäässä ja kuinka kauheasti sattui, kun ne alkoivat sulaa. Kuinka lämmittää sormia lämpöpatterilla kotiin palatessa, kun ulkona on 30 astetta pakkasta. Minkälaista on telttailla merenrannalla kesäkuisessa kesäyössä. Ne ovat osa minua, ne ovat minun lapsuuteni ja nuoruuteni muistoja. Tulevatko minun lapseni tietämään tästä yhtään mitään?

yötön yö

Pelkäänkö sitä, että he eivät puhuisi suomea? Jos niin, niin miksi? He puhuvat jo suomea. Se on aina minun kieleni enkä voisi ajatellakaan, että en puhuisi lapsilleni suomea. Olen huomannut sen, kuinka omalla äidinkielellä on erityinen asema. Täälläkin kesken englannin- tai ranskankielistä keskustelua suustani saattaa päästä suomenkielinen sana, jos olen tarpeeksi emotionaalisella alueella. Suomenkieli tulee silloin jostain syvältä, sydämestä. Kun jokin koskettaa minua tarpeeksi, se koskettaa jotain suomalaisuuden sisintä. Sitä ei voi estää, se vain tapahtuu. Pelkäänkö siis kuitenkin sitä, että lapsistamme ei tulisi ”tarpeeksi” suomalaisia? Kun vanhemmat ovat eri taustoista, ei voi olla mitään standardia. Täällä emme ole koskaan tarpeeksi ranskalaisia, ja Suomessa emme ole koskaan tarpeeksi suomalaisia. Todellisuudessa ei ole olemassa mitään oikeaa tai väärää tapaa olla. Lohdutan itseäni, kuinka sillä ei ole merkitystä, puhuvatko lapseni joskus espanjaa vai eivät. Heidän lapsuutensa on erilainen kuin minun ja se olisi sitä kai joka tapauksessa Suomessakin. Niin kai se on, että täällä sitä joutuu jotenkin jakaa itsensä kahteen osaan: on se suomalainen ja se uudenlainen minä. Vähän niin kuin joinakin päivinä kuuntelen vain suomalaista musiikkia, joihin liittyy monenlaisia muistoja, ja toisina päivinä, nykyään jo vähän useammin ranskalaista. Musiikkia, johon kerään uudet muistoni.

Vaahterapuun alla täälläkin

Lämmin ilta maalattu suu

Mansikalta maistuu

Ei ollut enää montaa koulupäivää

Tennareilla oli kevyt kävellä

Tapasin illoin sinua silloin

Alla vaahterapuun

Tutustuttiin ihastuttiin

Alla vaahterapuun

Aikakone: Alla vaahterapuun

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s