Täällä Euroopan toisella laidalla tulee mietittyä aika paljon omaa identiteettiä. Mihin minä tunnen kuuluvani? Ennen kaikkea olen tietenkin suomalainen, nainen, äiti, sitten myös puoliso ja tietenkin vain minä. Yhä useammin huomaan ajattelevani olevani kuitenkin eurooppalainen. Toisinaan täällä on vähemmän suomalainen, koska täällä ei ole muita samanlaisia paljonkaan ja koska en ole tietenkään ranskalainen, olen yhä useammin eurooppalainen. Täällä tulee erilailla ajateltua, että onhan se nyt aika hieno juttu tuo EU – käyräkurkku direktiiveineen kaikkineen, koska sen takia minä voin olla täällä, tehdä töitä ja vaikkapa mennä lääkärille, jos sellaista tarvitsen. Ihan vähän näin yksinkertaistettuna. Täällä tuntuu myös siltä, että maailma on lähempänä. Välimeri on ihan tuossa ja sen toisella puolella on aika monta lasta tänäänkin ilman ruokaa ja aika monta äitiä ja isää huolissaan jälkikasvustaan. Suomessa on helpompi ummistaa silmänsä maailmalta ja ajatella, että se ei kosketa meitä. Suomessa, siellä pohjoisessa on helpompi ajatella, että me emme tarvitse muita, kyllä me pärjätään ihan näin keskenämme. Olemme kaukana kaikesta pahasta. Täällä puolella Eurooppaa ei sellaista mahdollisuutta ole.
Ranskassa hienoa on se, että ei voi välttyä näkemästä ranskan tunnuslausetta: Liberté, Egalité, Fratérnite, koska ne koristavat lähes jokaista valtiollisen viraston tai rakennuksen seinää. Vapaus, tasa-arvo ja veljeys. Vapaudella ja ihmisarvolla on merkitystä ja sillä on hintansa. Ihan jo sillä, että nuo kolme sanaa osuvat silmään joka päivä, on varmasti oma tehtävänsä. Olemme yhtä, samanlaisia. Siitä ei kuitenkaan ole niin kauaa, kun Eurooppa oli rakennettava uudelleen sodan jälkeen ja vapaudesta oli maksettu iso hinta. Olen täällä ollessani ymmärtänyt, että kaikista eroistamme huolimatta me olemme kaikki hyvin samanlaisia. Olemme huolissamme samoista asioista ja haluamme parasta läheisillemme ja lapsillemme.
Sitten tietenkin voi miettiä, että olemmeko me kaikki samanarvoisia. Määritänkö itseni jo tuolla sanalla eurooppalainen erilaiseksi toisista? Myös elämän eriarvoisuus näkyy täällä joka päivä, koska ainakaan minä en voi välttyä ihmisiltä, jotka pyytävät kadulla rahaa. On niitä, jotka kiertelevät liikennevaloihin pysähtyneiden autojen luona, on niitä jotka istuvat tai ovat polvistuneet maahan lapun kanssa jossa lukee: J’ai faim. Minulla on nälkä. Sitten on niitä, jotka tulevat suoraan luokse ja pyytävät rahaa. Yleensä he ovat hyvin kohteliaita, mutta joskus he jäävät kinaamaan siitä, että tuleeko sitä rahaa vai ei. Yhden sunnuntain reilun tunnin kävelykierroksen aikana minulta pyydettiin kolme kertaa rahaa. Annoin joka kerta, mutta sen jälkeen myös ymmärsin, että sille ei tule koskaan loppua. On vaikea sanoa, mikä on oikea tapa enkä tunne tämän maan sosiaalijärjestelmää niin hyvin, että voisin ottaa siihen kantaa. Usein olen aidosti pahoillani, että sanon pyytäjälle ei. Joskus sitä käteistä rahaa ei ole tai sitten on niitäkin tilanteita, että en todellakaan halua alkaa kaivamaan lompakkoani esille. Jokin varoittaa, että älä!
Muistan sen ensimmäisen kerran, kun olin ratikassa, jonka ovien sulkeuduttua hieman rähjääntyneen ja elämää nähneen oloinen mies alkoi kovaan ääneen puhua omaa monologiaan suoraan minun edessäni. En ymmärtänyt vielä silloin paljonkaan ranskaa ja minulle tilanne tuntui hieman ahdistavalta. Muistan, kuinka mietin, että mitä nyt tapahtuu ja vilkaisin vierelläni seisovan nuoren naisen ilmettä. Onkohan kaikki hyvin? Pitäisikö minun huolestua? Sitten jo tunnistin litaniasta tuttuja sanoja: Faire les courses. Käydä ostoksilla. Hän pyytää rahaa. Osa matkustajista antoi hänelle hieman rahaa. Seuraavalla pysäkillä hän poistui kyydistä. Suomessa olemme tottuneet tiettyyn vaitonaisuuteen ja ehkä jopa häpeään. Omaa epäonnistumistaan ei mielellään kerrota muille. Kärsimys on jotain hyvin yksityistä, joka pidetään poissa julkisilta paikoilta. Ehkä myös sen takia, että puhuminen on meille välillä hyvin hankalaa. Tuossa ratikassa tuo mies kuitenkin kertoi meille kaikille elämäntarinansa ja pyysi apua. Jos apua ei pyydä, sitä ei saa. Kaikesta pienestäkin olisi apua.
Samoin kodittomia näkee täällä siellä täällä, jopa ihan keskustan kupeessa. On telttoja pusikoiden keskellä tai laatikkokasoja oopperan vieressä. Perjantaiaamuna olin menossa ostoksille Polygoneen. Päätin oikaista kauppakeskukseen viereisen kerrostalon alittavan lyhyen tunnelin läpi, kun tajusin juuri astuneeni jonkun makuuhuoneeseen. Nuorehko mies oli asettunut asumaan tunneliin. Hänellä oli leveä patja ja muuta tavaraa tunnelin leveydeltä. Lisäksi hänellä oli kaksi koiraa. Hän makoili patjalla ja paijaili toista koiraansa. Bonjour! hän sanoi ja hymyili minulle ystävällisesti. Bonjour, vastasin ja hymyilin aurinkolasieni takaa. Paluumatkalla kiersin kuitenkin tunnelin ja kävelin takaisin autolle pidempää reittiä.
Niin, kaikki tämä, miltä ei voi täällä välttyä. Kaikki tämä, mitä en osaa omassa mielessäni järkeillä. Pitäisikö rahaa olla antamatta? Pitäisikö raha antaa jonkun hyväntekeväisyysjärjestön kautta? Vai pitäisikö minun valita oman hyväntekeväisyyteni kohde? Vaientaisiko se minun omatuntoni äänen? En osaa sanoa. Kaikesta huolimatta täällä me olemme kaikki. Naapurin vanha monsieur tarkistaa joka kerta tavatessamme: Vous êtes Finlandaise? Olette suomalainen? Oui, yhä edelleen. Hänen kanssaan keskustelemme suomenkielestä ja sen alkuperästä ja eurooppalaisuudesta. Hän on jo varsin iäkäs, joten ei voi kuin miettiä, mitä kaikkea hän on elinaikanaan ehtinyt nähdä. Silti hänelle me molemmat olemme eurooppalaisia, meitä yhdistää se jokin. Ehkä se on se vapaus olla sitä, mitä me olemme.
Kun elämässä kaiken menettää
Haloo Helsinki!: Vapaus käteen jää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kulta kerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan
Ranskattarena 