Viime viikkoina joogaopettajani on kovasti muistuttanut minua hengittämään. Niinpä päässäni on ollut jostain syystä seuraava lause: Hengitä – olet jo perillä. Se on kuitenkin niin kornin kuuloinen. Missä perillä? Entä jos ei ole omasta mielestään perillä? Se, minkä kuitenkin ymmärsin on, että olen melko sujuvasti päässyt joogaharjoitukseni läpi hengittämättä sisään. Saavutus kai sekin! Ymmärsin sen vasta, kun opettajani toistuvasti huomautti minulle, että sisään- ja uloshengitykseni eivät ole samanpituiset. Sisäänhengitykseni on ollut pinnallinen ja lyhyt. Opettajani muistuttaa minulle, kuinka ennen kaikkea joogaharjoitus on hengitysharjoitus. Tarkoitus on ennen kaikkea hengittää, vaikka harjoittelemme jooga-asanoita. Tarkoitus on kuitenkin pitää hengitys tasaisena koko harjoituksen ajan. Nyt olen siis joutunut keskittymään hengittämään. Aluksi laskin mielessäni viiteen: Sisään 1, 2, 3, 4, 5. Ulos 1, 2, 3, 4, 5. Nyt pyrin olemaan laskematta, mutta silti keskittymään siihen, että hengitän tasaisesti. On yllättävän raskasta hengittää tietoisesti. Pitää hengitys tasaisena ja huomata, kuinka se väistämättä välillä vaikeutuu, kun asanat vaihtuvat. Samoin on seuraan mielenkiinnolla, mitä tapahtuu mielessä silloin, kun tulee se hetki, että on hankala hengittää. Kun tuntuu ahdistavalta, hankalalta tai raskaalta. Samalla mietin, teenkö niin oikeassa elämässäkin. Lopetanko hengittämisen, silloin kun on hankalaa?
Kun en hallitse hengitystäni, en hallitse liikettä. Vuosien ajan drop backsit eli siltakaadot ovat olleet haasteeni. En millään pääse sieltä enää ylös. Nyt kun tajusin, että sisäänhengitykseni on vajaa ja haparoiva, alan tajuta miksi ylös tulokin on sellainen. Voisikohan tämän yksinkertaistaa jotenkin niin, että minkälainen hengitys, sellainen elämä. Opettelenko itseasiassa elämään, kun opettelen hengittämään? En voi olla ajattelematta lapsia, kun oikein sattuu, niin itkun seasta hengityskään ei kulje. Päteekö tämä myös meihin aikuisiin? Kuka meitä tulisi silloin lohduttamaan? Sanomaan, että kaikki on ihan kohta taas hyvin.
Joogaopettajani sanoi minulle melkein ensimmäisestä tunnista lähtien, että chakrasana eli kuperkeikka taaksepäin onnistuu minulta yhdellä hengityksellä. Viime viikkoon asti en uskonut häntä. Ei onnistunut. Tarvittiin kaksi hengitystä. Kun sitten aloin keskittymään hengitykseen, Marie toisti sen taas. Kyllä pystyt. Yritä uudestaan. Keskityin vaan laskemaan sisäänhengityksellä viiteen, pidentämään hengitystä. En sitä, missä kädet, jalat tai pää oli. Niin se onnistui! Yhdellä hengityksellä ensimmäisellä yrityksellä! Kerroin tämän onnistumiseni kotona ja mieheni katsoi minua pitkään ja sanoi hitaasti: En ole ihan varma, mitä se tarkoittaa! Niin, minulle se tarkoittaa sitä, että keskityn olemaan hetkessä enkä siihen, että ihan vähän pelottaa. Ehkä elämässä, kun keskittyisi hengittämään pelkäämisen sijaa, sitä pystyisikin vaikka mihin. Jos ei mitään muuta, hengityksen pidättämisen sijaan tulisi elettyä.
Minulle sillä on tällä hetkellä suuri merkitys, sillä niin monet vuodet etsin elämäni tarkoitusta, ammattia, kutsumasta. Kieltäydyin uskomasta, että sitä ei ole. Vuodet menivät ja minusta tuntui, etten mennyt eteenpäin ollenkaan. Olin ammatillisesti aina vain yhtä hukassa. Työ oli ihan kivaa, mutta se ei silti vastannut minulle sitä suurta tarkoitusta. Nyt yhtäkkiä minusta tuntuu, että täällä kaukana kaikesta olen löytänyt sen. Yhtäkkiä minä olen löytänyt sen! Vielä ihmeellisempää on se, että minun piti jättää kaikki taakseni ja tulla tänne kauas, että löysin vastauksen siihen kysymykseen. Tiedän nyt, mitä minun pitää tehdä. Silti pelottaa ihan kamalasti, että osaanko ja uskallanko. Juuri nyt sen sijaan, että pidättäisin hengitystä, hengitän sisään 1, 2, 3, 4, 5 ja ulos 1, 2, 3, 4, 5. En ajattele muuta. Olen tässä!
Sitten mietin unelmia ja niiden saavuttamista. Olkoon se vaikka ranskan puhuminen sujuvasti tai joogaaminen, tai se minun juuri löytämäni elämän tarkoitus. Joogaaminen on ollut sattuneesta syystä melko raskasta viime aikoina ja huomaan, että mieleni sanoo minulle, että tässä ei ole mitään järkeä: ”Mieletöntä. Voisit lopettaa tämän touhun, sillä se on vaikeaa ja välillä se on epämiellyttävää.” Olisi niin helppoa uskoa tuohon, ajattelematta sitä, että ajatellessamme unelmaamme, ajattelemme itse asiassa sitä hetkeä, kun kova työ on tehty. Kukaan ei sano, että unelman toteuttaminen on tosi asiassa (ainakin toisinaan) kovaa työtä. Unelman toteutuminen tarkoittaa sitä, että on kestänyt tietyn määrän epämukavuutta, ehkä pelkoa ja epävarmuutta. Joskus se tarkoittaa sitä, että omia rajojaan täytyy härkäpäisesti työntää kauemmas ja kauemmas. Sitten ehkä jonain päivänä unelma on totta, mikä se sitten ikinä onkaan.
Oppimestari sanoo:
Elämäntie ei ole niin yksinkertainen kuin miltä se näyttää. Päinvastoin, se voi olla hyvinkin vaarallinen. Kun haluamme jotain, panemme liikkeelle vahvoja voimia emmekä enää voi peitellä itseltämme elämämme todellista tarkoitusta. Kun haluamme jotain, valitsemme hinnan, jonka joudumme maksamaan.
Unelman tavoittelulla on hintansa. Se voi vaatia meitä luopumaan vanhoista tavoista, ajaa meidät kohtaamaan vaikeuksia, johtaa pettymyksiin ja niin edelleen.
Mutta oli hinta mikä tahansa, se ei ole koskaan niin kallis kuin se hinta, jonka joutuu maksamaan elämäntiensä torjunut ihminen. Hän näet katsoo jonain päivänä taakseen, näkee kaiken minkä on tehnyt ja kuulee sydämensä sanovan: ”Heitin elämäni hukkaan”. Ne ovat riipaisevampia sanoja joita kukaan voi kuulla, usko pois.
Paulo Coelho: Maktub
Ranskattarena 