Se valkoinen nahkasohva

Usein silloin, kun tietää, että vieraita (tuttuja) on tulossa käymään, sitä alkaa jotenkin katsella omaa elämäänsä ulkopuolelta. Mitähän toiset ajattelevat minun elämästäni? Miltä minun kotini näyttää? Mitä he katsovat, mihin he kiinnittävät huomionsa? Yleensä juuri silloin ajattelen niitä, joilla on se unelmaomakotitalo pihoineen rakennettuna, parkettilattiat ja valkoinen nahkasohva olohuoneessa. Kuukausien tai vuosien hionnan tulos; taulut seinillä, yhteensopivat tyynyt ja torkkupeitto sohvalla ja keittiössä hartaudella hankitut astiastot täydellisine osineen siisteissä riveissä kaapeissa. Voisin sanoa, että tuosta minä luovuin ehkä jo silloin, kun tapasin mieheni, mutta viimeistään silloin, kun muutto maailmalle tuli ajankohtaiseksi. Ei tulisi valkoista nahkasohvaa eikä täydellisiä astiastoja, sillä suurin osa tavaroista jäi Suomeen ja suurin osa niistäkin siirtyi jonkun muun omistukseen.

Mutta ennen kuin sanon, että tuota minulla ei koskaan tulisi olemaan, täytyy mennä aika monta vuotta taaksepäin. Ei ollut omakotitaloa, mutta oli unelmien rivitalokoti pihoineen ja kyllä – valkoinen nahkasohva. Mutta ei ollut onnea, ei ollut yhteisiä unelmia. Niinpä se vaihtui yksiöön Kampissa, joka oli kuin unelma – ei sisustuslehden unelma – mutta minun henkilökohtainen unelmani kaikkine ystäviltä saatuine huonekaluineen. Myös yksi pöytä, joka oli (kaverin) varastosta! Silloin ehkä ymmärsin, että minun bucket listallani ei tulisi olemaan omakotitaloa eikä enää sitä valkoista sohvaa. Sen sijaan siellä tulisi olemaan hetkessä elämisen taito ja riippumattomuus. Tavarat ei tuo onnea enkä halua antaa niiden määrittää arvoani. Ehkä niillä ei koskaan ole ollut niin paljoa merkitystä elämässäni, kunhan ensin uskalsin päästää niistä irti.

Ja kun totta puhutaan, asumisesta ulkomailla olen haaveillut jo… teinitytöstä. Minun ihka ensimmäisen ulkomaanmatkani jälkeen, jonka tein siis verrattain myöhään eli kirjoitusten jälkeen, en voinut lopettaa haaveilemasta, että muutan ulkomaille. Matkaoppaaksi tai opiskelemaan. Kreikkaan tai Saksaan. Saattaa olla kohtaloa tai olla olematta, että tämä haave lopulta toteutui vasta sen jälkeen, kun tapasin mieheni. Aina toisinaan havahdun täällä siihen, että ymmärränkö todella, että täällä me nyt olemme. Kun ajelen autolla palmujen reunustavia teitä, merenrantaa pitkin, jossa voi nähdä vaaleanpunaisten flamingojen ruokailevan, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja radiossa soi ranskalainen poppi, jonka sanoista ymmärrän pätkän sieltä täältä. Kun lapset möyrivät rantahiekassa ja itse voin oikaista nauttimaan hetkeksi auringosta. Kun pieneksi jääneet kumisaappaat menee vaatekierrätykseen ja voi vain todeta, että näitä ei nyt hetkeen tarvita. Kun valkoinen nahkasohva vaihtui ehkä parempaan elämänlaatuun.

Jokainen valitsee ne asiat, mitkä omalle itselleen on tärkeitä, ja nekin voi toki vaihtua elämäntilanteen mukaan. Silti olen todella tyytyväinen tästä hetkestä sellaisena kuin se on. Sillä ei ole koskaan mitään merkitystä, mitä joku muu elämästämme ajattelee. Jonkun unelma on mökki järven rannalla, jonkun muu on matkustaa maailman ympäri. Kaikki yhtä hyviä, kun se varmasti on sinun unelmasi!

Oon pitänyt kaiken takana
Kuvitellen, ettei huomenna
Edessä oo se kaikki ihan samana
Silmät kii
Etten luovu ja lipeä
Heikko kohta, se kipeä
Josta on kiellettyä multa kysyä

Antaisin itkun tulla
Mut kivitalo rakentaa täytyy nyt tomulla
Mennä läpi pimeän pelkojen kaiken
Eikä jäädä hokemaan ”Mä en yksin osaa”

Kaija Koo: Kuka sen opettaa