Osavuosikatsauksen paikka

Lienee aika tehdä jonkinlainen osavuosikatsaus, sillä neljännesosa ensimmäisestä vuodesta täällä on ohi. Todella mielenkiintoinen aika elämässä. Etukäteen kun ei kuitenkaan voi tietää, miten elämä lähtee kulkemaan, miten oikeasti viihtyy ja miten sopeutuu. Tiesin itsestäni ennestään, että olen melko sopeutuvainen eikä minulla useinkaan ole paljon ennakko-odotuksia siitä, minkälaista elämän pitäisi olla. Olimme jokunen viikko sitten viikonlopun poissa Montpellierista (ja huh, lasten perässä juostessa viikonloppu tuntui viikolta) tuntui todella hassulta palata tänne uuteen kotikaupunkiimme. Hetken aikaa tuntuu hämmentävältä, kun kotiinpaluu ei nyt tarkoita paluuta Suomeen vaan tänne kotiin. Samaan aikaan tuttuun ja vieraaseen paikkaan. Hassulta tuntuu se, miten tutulta paikat alkaa tuntumaan. Täällä se koti nyt on. Tosin pystyn muistamaan tuon saman tunteen siltä ajalta, kun olin vasta muuttanut Helsinkiin ja kävin vierailemassa Pohjanmaalla. Se jännä tunne, kun ei kuitenkaan ihan vielä tiedä, missä se oma koti on. Ei oikein missään, mutta kuitenkin se vieras muuttuu pikkuhiljaa tutuksi ja tuttu vieraaksi.

Kukkii jo

Olen viime viikkoina kuunnellut paljon suomalaista musiikkia. Se tuntuu niin kotoisan kauniilta, pehmeältä, yksinkertaisesti ihanalta. Yhä voimakkaammin se, mitä todella kaipaan Suomesta, on kieli. Meidän ihana suomenkielemme. Lukeminen suomeksi tai vaikka musiikin kuuntelu on rentoutumista. Jotain niin ihanaa. Pehmeä hetki. Paradoksi on se, että samaan aikaan alan olla entistä sujuvampi ranskankielellä. Ymmärrän jo hyvin paljon ja pystyn kommunikoimaan ymmärrettävästi. Ilmaisut tulee vähän enemmän luonnostaan eikä tarvitse enää pinnistellä niin paljoa. Osaan jo selkeämmin muodostaa (jos hyvin käy) järkeviä lauseita ja toisinaan tulee jo oikeaa aksenttia! Tätä on vaikea selittää, miten olotila muuttuu. Miten alan olla enemmän täällä kuin Suomessa. En ole enää puolivälissä tai en oikein missään. Niin, ihan kuin muumien Ninni, alan tulla vähitellen näkyväksi. Alan olla täällä jälleen kokonainen, ehkä eri lailla kuin ennen, mutta silti kokonainen.

Ranskan tuntini ovat tässä lähellä

Muistan ensimmäisen kuukauden tunteen siitä, olenko enää olemassakaan, kun jättää kaiken taakseen. Voiko ihminen vain kadota tutkasta, jos kukaan ei tiedä sinun olemassaolostasi? Se oli suuri kysymykseni, sillä pelkäsin muuttuvani näkymättömäksi, kun en ole enää siellä, missä olin ollut. Enää en pelkää, sillä me voimme irrottaa juuremme ja istuttaa ne uudelleen. Ihaninta on se, että ne irrotetut juuret ovat vielä olemassa niiden ihmisten ja paikkojen kautta, joissa olemme olleet. Perheeni kävi vierailulla muutama viikko sitten ja sain vihdoin kaipaamani suomenkielistä seuraa, mutta ymmärsin myös, vaikka me muutumme, olemme onnekkaita, (jos ja) kun ystävät kulkevat mukanamme minne ikinä menemmekin. Sama epävarmuus oli olemassa myös parisuhteessa. Näkeekö se toinen minut vielä minuna, jos en enää ole se sama. Olenko vain jonkun toisen jatke, jos jätän kaiken taakseni toisen ihmisen vuoksi. En pelkää enää sitäkään, mutta ehkä se on totta, että itse on määritettävä itsensä – ei sen toisen ihmisen vuoksi vaan oman itsensä vuoksi. Ongelma ei ole se, kuinka toinen näkee minut vaan se miten minä näen itseni. Lopulta on ihan hyvä joutua kyseenalaistamaan käsityksensä omasta itsestään ja näkemään sen taakse, mitä olemme tottuneet olemaan. Tässä asiassa paikkansa kai pitää se vanha toteamus, että joskus on mentävä kauas, että näkee lähelle.

Yöllä liikkeellä

Omalla kohdallani muutosprosessi tuntuu vievän oman aikansa. Tähän samaan ajanjaksoon osuu myös se, että lapset kasvavat ja muuttuvat pikkuhiljaa itsenäisemmiksi. Kun nuorimmainen täyttää ihan kohta 2 vuotta, vauva-aika on lopullisesti takana. Viimeiset vuodet ovat olleet muiden tarpeiden täyttämiä, missä minä olen ollut taka-alalla, hoitanut ja pitänyt huolta muista. On outoa (ja samalla ihanaa huomata), että kaikesta huolimatta minä en kadonnut minnekään. On taas enemmän aikaa minulle, ei ehkä samalla lailla kuin ennen lapsia, mutta kuitenkin. En tiedä, mihin elämä tästä vie, mutta nyt ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa siitä selvä. Ja siis toisinaan on erittäin hyvä, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole olemassa. 🙂

Jotain uutta

Hei kohtalo, mul oma tahto on [–]

Ja antaudun, siihen kietoudun
Jos teen päätöksen, et oon sun nainen
Hei kohtalo, oon iso tyttö jo
Ja mä päätän sen kenen oon tai en

Chisu: Kohtalon oma

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s