Avautumisia

Luin Hesarista Maaret Kallion kolumnin mikrokohtaamisista ja niiden tärkeydestä. En sitä silloin miettinyt sen pitempään, totesin vain mielessäni, että niinhän se on, että ne tekevät elosta miellyttävää. Miten vähällä voikaan tulla paremmalle mielelle. Se palasi kuitenkin mieleeni täällä viime viikon kohtaamisten jälkeen ja aloin miettiä, miksi nuo pienet hetket ovatkaan meille suomalaisille (ainakin se siltä tuntuu Suomessa) niin vaikeita. Miksi on niin vaikea tervehtiä tuntematonta ihmistä, eihän se ole keneltäkään pois? Kiittää tai kysyä, tarvitsetko apua? Tai muuten vain sanoa jotain kaunista joko ihan tutulle tai tuntemattomalle?

Olen huomannut, että minusta on tullut täällä avoimempi kuin olen ollut Suomessa. On helpompi sanoa pardon kuin anteeksi, je suis désolée kuin olen pahoillani. Tai vain ”onpas tämä ihastuttava kauppa”. Löysin nimittäin vanhan kaupungin kujilta aivan ihastuttavan Améliemaisen lelukaupan, joka oli lattiasta kattoon täynnä leluja. Ihastuttava myyjätär oli aivan kuin kyseistä elokuvasta hiustyyleineen, punaisine huulipunineen ja vienoine hymyineen. Myös uusien ihmisten kohtaaminen täällä tuntuu helpommalta. Tosin ehkä nyt olen itse se erikoisuus, sillä kuulemani mukaan suomalaisia ei täällä paljoa näy. Ruotsalaisia sitten enemmänkin? Tuntuu hassulta olla eksoottinen, minä tavallistakin tavallisempi Pohjolan tyttö, joka ei välttämättä kuitenkaan ole niin suomalainen kuin ihmiset täällä ehkä haluaisivat kuvitella. En viilettele sukset jalassa onnessani talvesta enkä ole Suomessakaan viettänyt iltojani saunassa. Saan tietenkin jatkuvasti vastata kysymyksiin, mitä pidän elämästä täällä ja kuinka olen sopeutunut tähän säähän. Entä kuinka meinaan pärjätä kesän kuumuudessa?! Niin, se jää nähtäväksi, mutta onneksi me suomalaisetkaan emme sula auringossa, vaikka lumelle niin käykin…

Silti ihanaa on se mutkattomuus, millä täällä keskustelut alkavat. Ei aina ranskalaisten kanssa vaan tiettyä yhteenkuuluvuutta tunnen täällä erityisesti muita ulkomaalaisia kohtaan. Olin viime viikolla expateille tarkoitetulla lounaalla, missä voi tutustua muihin ihmisiin samalla kuin pääsee harjoittelemaan ranskaa. Siellä olikin tosi mukavaa, sillä yhtä lukuun ottamatta olimme kaikki jotain muuta kuin ranskalaisia. Ja niin helposti keskustelu lähti soljumaan; minä olen Marjo, mikä sinun nimesi on? Hauska tutustua. Mitä teet täällä? Veikkaan, että Suomessa ihan vaikka vain suomeksi suomalaisten kesken keskustelu alkaisi töksähdellen. Toki täytyy tunnustaa, että täällä minäkin löydän itsestäni avoimemman, ystävällisemmän puolen itsestäni. Ja kyllä, se tuntuu hyvältä. Pakko on myös myöntää, että joskus on todella ihana puhua jonkun kanssa vain englantia. Kun ei tarvitse miettiä enää kieltosanojen tai verbien paikkaa. Kun voi ilmaista itseään vaivattomasti eikä tarvitse löytää kiertoilmaisuja, kun ei osaa kaikkia tarvittavia sanoja. Lounaalla pääsin nimittäin puhumaan englantia yhden amerikkalaisen naisen kanssa, joka oli täällä lyhyellä visiitillä. Hyvältä joka tapauksessa tuntuu se, millaisella välittömyydellä ihmiset ovat ottaneet minut osaksi tätä yhteisöä. Se tekee täällä olosta helppoa ja vaivatonta. Takaisin vielä niihin mikrokohtaamisiin. Kyllä, ne kaikki pienet hymyt, katseet ja eleet puhumattakaan itse sanoista tuntuvat hyvältä ja tekevät päivästä mukavamman!

Yksi asia on varma: mitä kauemmin olen poissa Suomesta, sitä varmemmin suomenkielen on pakko olla maailman kaunein kieli. Miten kauniisti se vokaaleineen sointuu. Tiedän jo, mikä on suomenkielen kaunein sana. Se on astianpesukonesuola. Sen nimittäin bongasin täällä aivan yllättäen kaikkien ranskalaisten, hollantilaisten ja puolalaisten tuotenimien keskeltä paketin kyljestä. En osannut yhtään odottaa sitä, mutta miten ihana oli löytää tuttu, suomenkielen sana. Luin sitä moneen kertaan ääneen. Astianpesukonesuola. Astianpesukonesuola. Voiko kauniimpaa sanaa ollakaan. Samaan aikaan mietin, miten siinä voi olla noin monta kirjainta peräkkäin, mutta niin se on. Ihana astianpesukonesuola!

Mä nautin siitä tunteesta
Kun sanon ”hyvää huomenta”
Ja näen jotain riemua ohikulkijan ilmeestä
Mä tanssin yksin kadulla
ja pidän ovet avoinna
Ja nautin joka hetken jälkeen
lisää elämästä

Haloo Helsinki – Huuda!