Äiti on maman

Nyt voin virallisesti sanoa, että tämä on uusi ennätykseni olla pois Suomesta. Nuorena tyttönä olin yhtäjaksoisesti 6 viikkoa Saksassa. Näin kauaa en ole vielä ollut ”muualla”. Olen edelleen odotellut kulttuurishokkia, koti-ikävää, kaipuuta, kaihoa.. Yhä ne pysyvät poissa. Toisinaan toki tuntuu väsyttävältä, kun ei ymmärrä kaikkea ja toivoisi, että voisi vain avata suunsa ja sanoa asiansa ilman sen kummempia miettimisiä. Olenkin yleensä aina superiloinen, kun puhun puhelimessa jonkun kanssa suomea. Enkä ole koskaan ollut vielä niin iloinen soittaessani Elisan asiakaspalveluun kuin täällä! Mietin itsekseni, että sopeutumistani täällä helpottaa se, että myös Suomessa olen kokenut tietynlaista ulkopuolisuutta. On asioita, joita en koe Suomessa omakseni ja minun on aina ollut vaikea pitää tietynlaisesta suomalaisuudesta enkä esimerkiksi ole ymmärtänyt kummelimaista huumoria tai suomalaisia elokuvia. Katsoin suurin odotuksin kehutun Kätilö-elokuvan, kerrankin oli luvassa jotain hienoa suomalaista, mutta ei, olin suuresti pettynyt. En ymmärtänyt sen erinomaisuutta enkä erityisesti pidä tästä suomalaisesta harmaasta ankeudesta, jolla elämäämme usein kuvataan. Siispä tietty ulkopuolisuuden tunne on minulle entuudestaan tuttua.

Vieras kieli tuo tietenkin täällä omat haasteensa. Se ärsyttää, kun omassa mielessä ranska tuntuu paljon selkeämmältä ja kun avaa suunsa, sanat tulevatkin ihan väärässä järjestyksessä ja ihan hassusti. Huomaan kuitenkin, että mieleni on alkanut muuttua. Alun hämmennyksen ja vähän ihmetyksen ja epäilyn jälkeen alkaa tulla varmuus… ja uudenlainen ihmetys. Täällä minusta tulee jotain uutta. Kuuntelin juuri laulua, joka soin radiossa, kun ajoin täällä ensimmäistä kertaa autoa. Ja nyt nuo sanat paljastavat todellisen merkityksensä. Näin kauan kesti ennen kuin todella aloin. Kun uskallan avata uuden sivun, aloittaa jotain uutta. Jos ei koskaan kokeile, ei koskaan tiedä. Niin. Juuri niin se on. Ja tämä blogi on yksi niistä asioista, mitä päätin uskaltaa.

How long before I get in?
Before it starts, before I begin?
How long before you decide?
Before I know what it feels like?
Where To, where do I go?
If you never try, then you’ll never know
How long do I have to climb,
Up on the side of this mountain of mine?

Coldplay: Speed of sound. Tämä soi radiossa, kun uskaltauduin ensimmäistä kertaa auton rattiin Montpellierissa. Ja sen jälkeen en ole enää onnistunut bongaamaan tätä bändiä radiosta.

Täällä oleminen on kuin itsensä löytäminen uudelleen. Joka päivä on uusi haaste, ja siis yleensä positiivisessa mielessä. Kun alkaa luottaa siihen, että hei, minähän pärjään. En vältä enää kenenkään kohtaamista, koska pelkäisin, että en ymmärrä. Minä ymmärrän. Kun ymmärrän, että tästä paikasta on jo tullut kotini. Että tunnen kotitien mutkat, kun osaan yöllä suunnistaa pimeässä kodissa keittiöön lyömättä itseäni huonekaluihin, kun menen autolla kauppaan ja takaisin ilman, että avaan navigaattorin. Kun en enää meinaa törmätä katukivetykseen autolla. Aivan niin, ensimmäisiä kertoja ajaessani kolhin autonrenkaat katukivetykseen, koska en ollut tottunut siihen, että kadut ovat niin kapeita ja kivetys on niin korkea. Ja ei, tätä en vielä ole tunnustanut miehelleni. EI minulle niin ole käynyt, eihän?

Luin jonkun vuoden takaista au pairin pitämää blogia, joka oli juurikin täällä Montpellierissa. Oli kiva lukea jonkun muun kokemuksia ja ihmetyksiä. Samat villasukat oli esillä hänenkin blogissaan. Samoin saatoin niin samaistua hänen kokemuksiinsa kielen ymmärtämisestä. Se ilo, kun ymmärtää ja tulee ymmärretyksi. Ja kuinka lohduttavaa oli lukea hänen, parikymppisen nuoren, sanovan, kuinka ärsyttävää on pyytää keskustelukumppania toistamaan kaksi tai kolme kertaa, koska aivot ei vain käänny ymmärtämään kaikkea sanottua. Minullakin on siis toivoa, jos minun aivojani parikymmentä vuotta nuoremmat aivot tekevät samaa! Pikkuhiljaa alan myös olemaan varmempi kielellisen ilmaisuni kanssa. Tällä viikolla olemme olleet flunssan kourissa, joten oli mentävä apteekkiin ostamaan nenäsuihketta ja silmätippoja. Täällä on aika tyypillistä, että lääkkeenomaiset tuotteet joutuu pyytämään tiskin takaa, joten ei muuta kuin sinne. Sanastooni ei vielä kuitenkaan kuulu nenätipat, mutta asiani saan hoidettua sillä, että sanon, että haluaisin jotain nenääni varten, kun minulla on nuha. Niisk!

Olen toki jo huomannut, että toisten kanssa tulen juttuun paremmin kuin toisten tällä kielitaidollani. Toiset auttavat minua löytämään hukassa olevat sanat, toiset taas ovat hiukan äkeissään, kun en aina ymmärrä ihan kaikkea. Mutta silti, aika usein ymmärrän. Oloni on kuin lapsillani, joiden kuulen illalla sängyssä keskustelevan: Äiti on maman. Maman on äiti. Juuri niin, tällaista tämä nyt on. Kielten sekamelskaa. Niin se vain kuitenkin on, lasten ja minun kielitaito kehittyy. Meistä alkaa hiljalleen tulla parempia kommunikoimaan uudella kielellä. Äiti on aina äiti, mutta täällä äiti voi olla välillä mamakin.

”Sinulla on aivot päässäsi ja jalat kengissäsi. Voit ohjata itsesi mihin suuntaan vain haluat. Olet omillasi ja tiedät mitä tiedät. Sinä olet se, joka päättää mihin suuntaan lähdet.” — Dr. Seuss, Oh the Places You’ll Go