Joie de vivre – elämäniloa

Elämäniloa

Wikipedia kertoo minulle, että käsite Joie de vivre tunnetaan Ranskassa satunnaisessa kielenkäytössä jo 1600-luvulta asti, mutta tunnetuksi sen teki Emile Zola, joka kirjoitti saman nimisen kirjan vuonna 1883. Elämänilon juuret taitaa olla syvällä ranskalaisuudessa. Me suomalaiset taas helposti hukumme protestanttiseen pedanttisuuteen, jossa velvollisuudet seuraavat toisiaan emmekä millään osaa tai salli itsemme levähtää, hengähtää, pysähtyä. Toisinaan tuntuu kuin ainoastaan lomalla me suomalaiset osaamme nauttia elämästä ja on kuin eläisimme vain lomia varten. Tämän tunnistan niin hyvin ainakin itsessäni. Ranskassa ja tuntemissani ranskalaisissa olen huomannut, että he suhtautuvat elämään eri lailla. Ranskalaiset kyllä tekevät töitä paljonkin, riippuen minkälaisessa ammatissa ovat. Ranskalaiset tuntuvat kuitenkin osaavan meitä paremmin nauttia hetkestä. Jos maanantai-iltana jäät naapurin kanssa juttusille tai tuttava on kaupungissa ohikulkumatkalla, tottahan toki hänet kutsutaan lasilliselle. Sellaista kiirettä ei taida ollakaan, ettei voisi nauttia yhdessä lasillisen. Sen jälkeen voi jatkaa matkaa.

Lasilliselle

Pidän kovasti kirjailija Philippe Delermin kirjasta La première gorgée de bière et autres plaisirs minuscules, koska se kuvaa erityisen hyvin tätä ranskalaisten kykyä nauttia pienistä hetkistä. Nämä kaikki hetket ovat sellaisia, joista kuka vain meistä voisi pysähtyä hetkeksi nautiskelemaan: sanomalehden lukua sunnuntai-aamuna, kevätauringon ensimmäiset säteet, kirjan lukeminen rannalla, omenan tuoksu syksyllä.


Hurmaava kirja elämän hyvistä hetkistä, sen pienistä iloista. Kolmekymmentäneljä herkin aistein hahmotettua tuokiokuvaa, jotka tekevät lukijan onnelliseksi. Miltä tuntuu lukea lehteä kaikessa rauhassa aamiaispöydässä kahvin ja paahtoleivän tuoksuessa? Entä miltä tuntuu sunnuntaina illansuussa, kun mieluisat päivällisvieraat ovat juuri lähteneet ja vielä on runsaasti aikaa myös itselle? Millaista on retkellä tuoksuvassa metsässä vanhojen ystävien kanssa kesän lopulla? Miltä tuntuu kevätpäivänä, kun aurinko ensimmäistä kertaa paistaa täydeltä terältä? (takakansiteksti Philippe Delermin teoksen suomennoksesta Ensimmäinen siemaus olutta ja muita pieniä iloja)

Täällä asuminen on minulle uuteen rytmiin oppimista. Kaikki ei ole aina niin ohjelmoitua tehokkuuden maksimoimiseksi. Esimerkiksi kaikki kaupat eivät ole auki koko päivää, vaikka suurin osa taitaakin olla. Lähiapteekkimme sulkee ovensa klo 12.30 ja avaa uudelleen klo 14.30. Apteekkiin on siis mentävä jo menomatkalla, jos paluumatka osuu lounasaikaan. Samoin ruokakaupan kassalla on aina aikaa vaihtaa kuulumiset tutun kassatädin kanssa. Eikä kassatädeillä tai -sedillä ole niin kiire, ettei edellinen asiakas kerkeäisi rauhassa pakata tavaroitaan kassiin ennen kuin on seuraavan asiakkaan vuoro. Toki on rehellisyyden nimissä myönnettävä, että pohjoismaalaisen luonnetta voi tämä koetella etenkin silloin, kun kello käy ja jossain pitäisi olla jo ihan kohta. Tästäkin huolimatta arvostan tätä kiireettömyyden periaatetta. Lisäksi ranskanopettajani kertoi minulle montpellieriläisten vartista: On ihan sallittua olla 15 minuuttia myöhässä, siitä ei pahastu kukaan.

Kun unohdamme kiireen..

Joie de vivre, olisiko se siis taitoa tehdä arjesta mukavaa? Sitä sen täytyy olla – elämäniloa, kykyä nauttia tästä hetkestä. Ei ainoastaan lomilla.



”Kun unohdamme kiireen, alamme muistaa asioita, jotka olemme kiireessämme unohtaneet.” – Paula Sainio

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s