Pienin askelin alkaa tämä ympäristö tuntua tutummalta. On kiva huomata, että osaa jo tunnistaa paikkoja ja hahmottaa ympäristöä. Ilman Googlen karttaa kulkeminen olisi kyllä huomattavasti hankalampaa. Joskus silloinkin saatan olla hukassa! Olen jo huomannut, että kaupunginosat ovat tiiviisti rakennettuja, jalkakäytävät ovat hyvin kapeita (sen huomaa erityisesti silloin kun on lastenvaunujen kanssa liikkeellä), eikä punaiseen valoon kannata pysähtyä – muuta kuin lasten kanssa.
Kauneutta ei tästä maasta taida puuttua. Kaunis ympäristö, elegantit rakennukset ja korkeat puut tuovat tunnelmaa. Täällä ei olla vaatimattomia ja ehkä se tarttuu jopa ihmisiin. Välillä en voi kuin ihmetellä, miten kauniita paikkoja täällä on. Hengitys lähes salpautuu. Suomessa ihastelemme luontoa, mutta täällä jopa rakennukset ja alueet hämmästyttävät kauneudellaan ja yksityiskohtien määrällä. Ehkä ihminen todella kasvaa erilaiseksi sellaisessa ympäristössä.
Joskus toivon, että osaisin tallettaa kaikki ne hetket muistiin, kun ihmettelen täällä jotain asioita. Kaikkeen kuitenkin tottuu niin nopeasti. Kuten näihin arkisiin asioihin:
- Kaupassa muoviin käärittyjä tuotteita ei punnita, ei siis edes kurkkua. Muutenkin vihanneksilla ja hedelmillä ei ole vaakanumeroita vaan vaa’asta valitaan tuote, kuten omena ja sitten lajike. Tomaatteja onkin aika montaa eri lajiketta! Tämä käy sanastoharjoituksesta. Lisäksi eri keksien ja kakkujen lukumäärä kaupassa hämmästyttää. Suodatinkahvia ostan puolet pienemmissä paketeissa kuin Suomessa.
- Lukkojen avaaminen tuottaa yhä ongelmia. En tiedä, onko logiikassani jotain vikaa, mutta minulle ne kääntyvät väärään suuntaan.
- Suurimman osan aikaa tunnen itseni tervetulleeksi. Uskon, että me suomalaiset ovat paljon varautuneempia vieraita kohtaan. Täällä ei voi jäädä kuoren sisään, sillä aina on ihmisiä, jotka katsovat silmiin ja hymyilevät. Lisäksi henkilökohtainen tila on täällä on pienempi kuin Suomessa. Kun keskustelen uuden henkilön kanssa, hän on ihan vieressäni, mutta se ei tunnu pahalta. Ehkä pian en enää edes kiinnitä tähän huomiota.
- Pelkäsin, että en osaisi tai uskaltaisi ajaa täällä autoa. Hyvin se kuitenkin sujui. Parkkipaikkoja voi tosin olla hankala löytää ja liikenteessä saa nopeasti tööttäyksiä, jos jollakulla on enemmän kiire kuin sinulla.
- Onneksi on lapset. Suomenkieltä ei ehdi tulla ikävä, kun on lapset joiden kanssa puhua. Tosin hetkittäin alan tuntea olevani jotenkin kielellisesti vajavainen, kun ei ole muita kenen kanssa puhua suomea. Sähköpostia kirjoittaessani takkuan sijamuotojen kanssa eikä mikään tunnu hyvältä. Toivottavasti tämä on vain hetkellinen häiriö!
- Nyt taitaa olla viimeiset hetket ihmetellä tätä kieltä, jota en vielä voi sanoa osaavani. Miten ihmeellistä olikaan tajuta, että täällä kiitokseen vastataan de rien – ei mitään / ei kestä (of nothing), kun olin jo kuvitellut sen olevan jokin oma ilmaisunsa!
Kaupassakäynti on ylipäätänsä vielä seikkailu. Siihen menee enemmän aikaa kuin Suomessa, kun suurin osa tuotteista on minulle uusia. Toisaalta voisin varmaan vaellella päivän hyllyjen välillä ja ihmetellä kaikkea uutta ja herkullista. Isosta Carrefourista löysimme lähes oikeaa pullaa; taikinasta puuttuu vain kardemumma, mutta muuten se maistuu erityisen kotoisalta. Tällä viikolla kotikulmat täällä ovat tuntuneet jo muutenkin kodikkailta. Yksi viikko on taas takana!
”Joskus sinun täytyy valita kahden väliltä: Sen, mihin olet tottunut tai sen, minkä haluaisit oppia.” Paulo Coelho
Ranskattarena 