Seikkailu alkaa

Bye bye, Hollywood Hills
I'm gonna miss you, where ever I go
I'm gonna come back to walk these streets again
Bye bye, Hollywood Hills forever
-Sunrise Avenue

Tämä laulu soi päässäni, kun viimeisiä kertoja olin liikkeellä Helsingissä – ei siis aivan Hollywood Hills, mutta bye bye kuitenkin. Taakse jäi tutut maisemat Suomessa ja Helsingin kadut, jotka on tullut tutuksi yli 15 viime vuoden aikana: Vuosaari, Kamppi, Kannelmäki, Pikku-Huopalahti.. Lisäksi sinne jäi ystävät ja perhe. Joulukuu oli hyvästien aikaa. Viimeinen päivä töissä, lasten viimeinen päivä päivähoidossa, kaikenlaisia hyvästejä, joko lopullisia tai ainakin hetkeksi. Tuntuu hassulta, kun välimatkaa Suomeen on nyt niin paljon. Kun tuli selväksi, että todella lähdemme perheemme kanssa Etelä-Ranskaan, mielessä ehti käydä kaikenlaisia asioita. Ehti miettiä, miten kaikki järjestyy, miten me tai minä sopeudumme, miten lapset pärjäävät ja kuinka ihmeessä saamme kaikki tavaramme jonnekin mahtumaan.

Niin ne asiat kuitenkin jotenkin aina järjestyvät ja täällä me olemme, Etelä-Ranskassa Välimeren rannalla tammikuun auringossa. Valon määrä tuntuu huimalta: aurinko jota Suomessa ei ole näkynyt paljoa viime kuukausina. Lapset se saa aivan sekaisin ja juoksemaan ympäriinsä, ruoka maittaa. Jopa vanhempi lapsemme, joka yleensä ei syö mitään, syö täällä lautasensa tyhjäksi. Ruoka jopa loppuu kesken. Me aikuiset ihmettelemme valoa ja sitten alkaa jopa vastareaktiona väsyttää. Mutta mitäpä sitä kieltämään, hyvältä se tuntuu pimeyden jälkeen. Lämpöä on päivä reilu 10 astetta, aamulla voi olla vielä viileää ennen kuin aurinko alkaa lämmittää. Tulimme talvihaalareiden kanssa ja mikä riemu, kun ne sai jättää naulakkoon. Lapset kysyvät ensimmäiset aamut, että eihän, eihän tarvitse laittaa haalaria ja rukkasia. Ei – ei tarvitse, mutta sekin aiheuttaa aluksi päänvaivaa. Mitäpä sitä sitten pukisi. Seuraan, mitä paikallisilla lapsilla on päällään. Haalaria ei ole kellään. Toppatakki ja farkut, tarvittaessa pipo ja sormikkaat. Päädymme siis samaan, vaikka se aluksi hassulta tuntuukin, että on vain ohuet housut ja paksu takki.

Kotimme läheltä löysimme leikkipuiston, ihan verrattavissa Suomen vastaaviin. Perjantai-iltapäivänä lapsia on leikkimässä, ehkä palaamassa kotiin hoidosta tai koulusta. Yllättävää on se, että lähes kaikki vanhemmat ovat isiä. Ainakaan tätä en osannut odottaa; varsinkin kun me suomalaiset niin mielellämme ajattelemme olevamme tasa-arvoasioissa edelläkävijöitä. Itse tosin olen sitä mieltä, että todellisuudessa puhumme siitä enemmän kuin käytännössä teemme. Juuri vanhemmuudessa sen näkee, kuinka äidit hoitavat lapsia kotona, eikä vanhempainvapaiden uudistus etene juuri minnekään. Mielenkiinnolla odotan, minkälaisia huomioita tästä tulee seuraavien kuukausien tehtyä.

Muutos on aina enemmän tai vähemmän vaikea, ja niin tähänkin muutokseen liittyy paljon tunteita. On innostusta ja iloa, uutuudenviehätystäkin, mutta myös hämmennystä, epävarmuutta ja pelkoa. Ennen kaikkea on kuitenkin hienoa pysähtyä kaiken kiireen keskellä, tyhjentää elämä ja löytää jotain uutta. Kun postinjakaja soittaa ja puhuu vain ranskaa ja yritämme päästä yhteisymmärrykseen, onko meidän talossa ovivahtia, tajuaa kuinka tottuneita olemmekaan siihen, miten kaikki toimii. Puistosta kotiinpäin kävellessämme kohtaamme vanhan herran, joka tervehtii meitä kohteliaasti Bonjour! Samoin kun koiraa ulkoiluttava nuori nainen huikkaa bonjourit, voi tuntea itsensä tervetulleeksi. Me olemme nyt täällä!

Nyt hihnalle laukku 
ja viimeinen kuppi naamaan
Kohta pilvien päältä 
voin muistaa tämän maan
Ei mulla oo tarkkaa suuntaa
meen sinne minne sattuma johtaa
Mulla on mukana kuvat
Mutta katseet eivät kohtaa
Isä olen täällä maailman toisella puolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa
Äiti kyllä pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa
-Haloo Helsinki